Breaking down the tantra brand

There is something interesting about the term tantra. It’s very unclear where does this word come from and what does it even mean. Most of the descriptions of it on the web are saying that it is a spiritual practice designed to change the quality of one’s sex life and relationships, help to unleash the potential of their sexual energy and to discover the secrets of spiritual sex. This sounds rather mystical. To clear things up I contacted Suvadeep Das, a friend and an Indian musician and performance artist living in Pispala, Finland. Suva recommended for me an article written by another Indian writer, Niraj Kumar. Reading Niraj’s conception awakened a bunch of new questions so I traveled to Pispala to discuss with Suva about the meaning of tantra which seemed to indeed encapsulate a whole lot larger understanding than just sexual liberation.


When reading Niraj’s article I first got a profound explanation of the roots of the word tantra in Sanskrit. “By invoking various meanings, tantra signifies different things in different contexts”, Niraj states but he also indicates that the simplest meaning of it would be weaving. Suva prefers Niraj’s approach. Niraj also writes that tantra is to weave a structure populated with humans, institutions, sound, phenomena, symbols and gestures. Suva tells me that tantra is weaving the body and the mind. Weaving all these aspects together is explained as connecting different points in a multi-layered universe relying to the understanding that everything in the universe establishes interrelations with everything else.


What is interesting is that tantra also means liberation, liberation through human body. Niraj points out that inside the term and its various meanings there is a paragraph. Tantra is at the same time highlighting the perpetuity of a normative structure but in it’s second sense it stands for human propensity for liberating from the samsara which is, this on going cycle of earthly structures. Therefore in Niraj’s words : “Tantra simultaneously signifies the emergence of the structure and the way to destruction of every possible structure”. The liberation apparently is connected to the idea of Nirvana. The thing that exists in different philosophical treatises with different names but the meaning of it is pretty much the same. It is where there are no more structures or any kind of movement at all.


Getting basic understanding of the term makes me want to know how is this understanding put into practice, because I suppose that in India this particular meaning of the word tantra might have a great effect in the way people live their lives and it could be one of the main differences comparing to the perceptions of the universe and the whole existence that are prevailing here in the so called Western world.


“There is a word for the one who practices tantra on a very very deep level, just like the shamans, they are known as tantric. The another phase in tantricism which is called aghora is the left side of tantra and it has its own specific ways. In the tantric practice what they do isn’t like magic tricks, it’s years and years of practice. Just like how the shamans do with their drum circles or like they call it the drum journey.”


According to Suva the aghoris, shamans and tantrics are completely their own chapter and what they do has nothing to do with the activities of mundane people. He also underlines that getting into that sort of practice honestly requires huge sacrifices and most often it means complete retirement from the society.


“For me as a mundane person it’s very difficult to really get into this aspect because I’m not a tantric. But I know the word and what it means and how do I have to handle it in the daily practice. Tantra as a whole is like weaving so for me yoga and tantra are all about the way of life like how I deal with my situation. You are weaving a thing and doesn’t matter whether you are making a garment or a carpet or whatever but it needs your time and interest. The important thing is that you’re into it and you’re involved in it. For example if I’m cooking the food there is a whole process of cooking, the cleaning, the cutting, using the proper spices, using the time and the space, everything counts. It doesn’t come in just one, okay you got the vegetable, put in on a plate and it’s all done. There’s this very interesting way to understand; it’s not a fast food thing.”



I assume that Suva is pointing to the tantra courses and the whole concept of tantra which has become very popular in the US and also in Finland. I’ve never attended this kind of courses and my information about them relies on the research I’ve done in the internet seeing different advertisements and reading articles. Some seem for me like having good ideas and possibilities, others occurred very suspicious especially the ones with the slogans about finding soulmates and the glory of the spiritual sex (this approach was more popular in the US than on Finnish websites).


“There has been so much of a craze about tantrism or that it is black magic or on the other hand tantra sex which has been popularized in the West. That is a total misinterpretation of the understanding of tantra. I’m not only concerned about how it is understood in the West but I’m concerned about how it has been treated by those people who manipulate it or who think that they can do business with it.”


Suva keeps a small break and is gathering his thoughts. I see the dilemma he is talking about. The practice that used to be esoteric and accessible only for those who got it as inheritance or sacrificed a large scale of other things in order to practice it has been commercialized into something that anyone can achieve on a 2 to 5 days crash course. From my point of view there’s nothing fundamentally wrong about this but clearly the concept and its understanding is all mixed up and teared apart from its origins.


“When it comes to tantra in Eastern yogic system, because there is a thing called tantra yoga, the traditional yogis don’t so far recommend it as a form of practice to be carried out by normal people. It can act like LSD that you get high very fast and you see things. It’s of course about trying to know what’s inside of you and what is without you or trying to know something to do with the questions who am I, who you are, how am I here and where do I belong. Those answers some people want to find out very fast. Having this kind of addiction to whatever drug or activity which tantra also can be people try to achieve fast results. It’s just like going for a fast food. There greed is involved. You can not achieve anything with greed.”


Suva himself has intensively dedicated his life to art and music and doesn’t let insignificant external factors get in his way or effect his way of doing. Money, fame or ecstasy never interested him but just the art in itself.



“There are those drugs we know but also one can get high with things we are doing. I can get high with pyrography or get high with playing music, I don’t need any other substance even. It may be a very long process but being in the process is the most interesting part of it. Fast food approach doesn’t have this being into something. Fast foods are never into it they just want it.“


So we can see that in the case Suva for instance tantra is a part of his daily life. There’s no shady mysticism or any supernatural miracles involved in it and it seems that it has absolutely nothing to do with sex or sexuality. Suva does tell me that there has been these experiments by the tantrics where sexual intercourse or even things like cannibalism and human sacrifice have been carried out but by now these movements have been abolished because of their brutality. Anyhow Suva underlines the fact that for the traditional tantric practitioners and for Indians in general the physical body doesn’t have such a profound meaning. Actually the meaning of it is rather minimal.


Likely the new age tantra trend has completely its own philosophy and it has brought meaning and new perspective into the lives of many. But in the modern world we just can’t get around the fact that money is an important factor. Brands and commercials are created so that people would invest money in the matter which the brand is designed to sell. So when we pay money for the presence and the teachings of people who are presented as some sort of gurus, people who seem to possess the truthful answers to the ultimate questions about existence, do we become spiritual? Or are we just buying a brand of spirituality? Suva at least has had enough.


“For me it is very interesting looking back how these Indian new age gurus started to manipulate the term in this way. It is never that western people would just invent these things by themselves but they travel to India for example and then the gurus have probably gotten the thought that they can sell this idea to those guys and get more dollars. It has became a market where they sell spirituality or rather a brand of spirituality which doesn’t actually have a hint of spirituality in it!”


Tyttöjen ympärileikkauksen vastainen työ on tärkeää myös Suomessa

Ihmisoikeusliiton KokoNainen-hanke on 14 vuotta sitten alkanut projekti, jonka tarkoituksena on tehdä pitkäjänteistä työtä asenteiden muuttamiseksi tyttöjen ympärileikkausta kohtaan. Itse Etiopiasta Suomeen vuonna 1995 muuttanut Solomie Teshome on työskennellyt KokoNainen-hankkeen asiantuntijana ja kouluttajana vuodesta 2011 lähtien. Asiantuntija-työlle oli suuri tarve, sillä vielä viime vuosikymmenellä tyttöjen ympärileikkauksesta ei uskallettu puhua juuri ollenkaan.


“Silloin kuin aloitin kollegani Saido teki somalialaisten parissa työtä. Siihen aikaan naiset ja miehet alkoivat pikkuhiljaa puhua asiasta avoimemmin. Kun minä aloitin työt laajensimme muihinkin etnisiin ryhmiin, kuten Etiopiasta, Eritreasta, ja Sudanista tulleisiin. Puhun amharan kieltä, joten työskentelen paljon sen kielisten parissa.

90-luvulla, kun maahanmuuttajia alkoi tulla Suomeen, tyttöjen ympärileikkaus oli todellakin tabu. Tietoa tai koulutusta ei ollut myöskään suomalaisilla terveysalan ammattilaisilla, jotka tulivat työssään kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat läpikäyneet ympärileikkauksen. Heillä ei silloin ollut valmiuksia ottaa asiaa puheeksi tai käsitellä sitä.”


Myös Solomie vastaanotti ensimmäisen kerran tarkkaa tietoa kotimaassaan elävästä perinteestä vasta Suomeen tultuaan. Kokemus oli voimakas ja johdatti hänet työskentelemään muutoksen puolesta.


“Olin silloin kuullut tyttöjen ympärileikkauksesta vain vähän. Tiesin, että ilmiö on olemassa, mutta se ei ollut ollut läsnä omassa elämässäni. 2003 näin aiheesta dokumentin, jossa kerrottiin myös, millä alueilla perinne vielä jatkuu. Olin shokissa, itkin, tuntui uskomattomalta, että en ollut tiennyt, miten paljon ihmisiä satutetaan sillä tavoin, että lapsia jopa kuolee leikkausten jälkeen. Nousi tunne siitä, että haluan auttaa heti. Minua myös kiinnosti kovasti kuinka monella on sama tilanne kuin minulla oli, että ei tiedä koko asiasta.”


Alussa työ oli Solomien kertoman mukaan vaikeaa. Monilla ei ollut avoimuutta tai halua keskustella aiheesta. Luottamuksen rakentamiseksi jokaisen maahanmuuttajan kanssa luodaan ensin yhteys kahdenkeskisissä keskusteluissa ja sitten vasta siirrytään ryhmäkeskusteluihin. Solomie pitää myös tärkeänä vastaanottokeskusten työntekijöiden kouluttamista.Ihmisoikeusliitto onkin tehnyt sitä ja lisäksi kouluttanut mm. sosiaalityöntekijöitä ja päiväkotien työntekijöitä eri kunnissa.


“Tarkoitus on pienentää kynnystä, jotta työntekijät osaavat ottaa tyttöjen ympärileikkauksen puheeksi maahantulijoiden kanssa. Suomalaisia ammattilaisia koulutettaessa aina alkuun kysymme, millaisia tuntemuksia tyttöjen ympärileikkaus herättää. Ihmiset sanovat, että kauheaa ja monet miettivät, miten äiti voi teettää sen tyttärelleen, vaikka itsellekin on tehty. Tosi vaikea aihe ja herättää paljon tunteita, itkukin voi tulla. Lopulta sen kuitenkin ymmärtää, että kaikki äidit ajattelevat lapsen parasta. Niiltä äideiltä, jotka haluavat tyttärensä ympärileikattavaksi, puuttuu oikea tieto. Heillä on käsitys, että näin tytär saa sosiaalisen hyväksynnän ja paremman elämän.”


Lähtömaissa nimenomaan koulutuksen taso vaikuttaa siihen, säilyykö tyttöjen ympärileikkaaminen tabuna ja jatkuuko perinne.


“Kansalaisjärjestöt tekevät tämän asian parissa töitä, ja sen työn täytyy olla jatkuvaa. Tarvitaan jatkuvaa kouluttamista, tiedon levittämistä ja jakamista. Tuodaan esille ihmisoikeuksien näkökulmaa terveyshaitoista. Sama työ on tärkeää täällä länsimaissa, joissa maahanmuuttajien määrä lisääntyy. Minä olen nähnyt suuren ja nopean muutoksen tapahtuvan ihmisten asenteissa, mutta sitä työtä täytyy tehdä vielä pitkään, jotta useampi tyttö välttyy ympärileikkaukselta”, Solomie kertoo.


Uuden tiedon vastaanottaminen ei aina tapahdu välittömästi. Perinnettä ylläpitävät käsitykset ovat syvälle juurtuneita ja niitä ei ole totuttu kyseenalaistamaan. Solomien mukaan faktatieto ja kokemusten jakaminen avaavat tien muutokselle.


“Monet kouluttamattomat ihmiset eivät esimerkiksi tiedä, että tyttöjen ympärileikkauksen tekee kyläkätilö, jolla ei ole kunnollisia välineitä eikä koulutusta. Lisäksi ei tiedetä, että ympärileikkauksesta on eri muotoja. Joillekin naisille on tehty kaikista lievin muoto ympärileikkauksesta. He eivät ymmärrä, miten siihen liittyy terveyshaittoja, koska heillä itsellään ei ole ollut mitään ongelmia. Mutta meidän ryhmäkeskustelussa voi olla joku, joka on kokenut terveyshaitat ja vaikeudet omassa elämässään ja kun hän kertoo avoimesti omasta kokemuksestaan toisetkin ymmärtävät. Usein lähtömaassa ei ole osattu yhdistää kipuja tai lasten kuolemia ympärileikkaukseen. Voi tuntua hassulta, että miten näitä asioita ei osata yhdistää, mutta heillä ei yksinkertaisesti ole tietoa ja ymmärrystä, ei minkäänlaista pohjaa käsittää sitä. Kun me kerromme heille, se avaa heidän silmänsä ja he eivät halua tehdä ympärileikkausta omalle lapselleen.”


Toisin kuin Suomessa monissa Afrikan maissa vanhempien lisäksi isovanhemmilla on tärkeä rooli perheessä ja paljon valtaa päättää lasten asioista. Sen vuoksi suuri vaikutus on sillä, miten tiedon saaneet ihmiset jakavat sitä lähipiirilleen.


“Isoäiti saattaa vaatia ympärileikkausta tytölle ja silloin on todella tärkeää, että äidillä tai isällä on tietoa asiasta ja he voivat puhua omille vanhemmilleen. Se ei riitä, että he eivät halua tehdä tyttärelleen ympärileikkausta, vaan heillä täytyy olla faktatietoa siitä miksi ei, jotta he voivat vakuuttaa myös toisen ihmisen. Tietoa terveyshaitoista, yhdyntäkivuista, virtsaamiseen liittyvistä kivuista ja mahdollisesta hengenvaarasta. Näin isoäiti voi muuttaa mielensä ja pikkuhiljaa sana leviää myös naapureille ja koko yhteisöön.”


Solomie kertoo, että sosiaali- ja terveysministeriön tyttöjen ja naisten ympärileikkauksen estämisen toimintaohjelma on loppumassa ensi vuonna. Hän toivoo, että resursseja löydettäisiin työn jatkuvuuden takaamiseksi. Resursseja tarvitaan sekä asennemuutos työhön että viranomaisten ja ammattilaisten kouluttamiseen. Vaikka kahdessakymmenessä vuodessa tapahtunut muutos on suuri, miljoonia tyttöjä ympärileikataan edelleen vuosittain. Ajallaan vanhentuneet uskomukset lakkaavat vaikuttamasta, mutta se ei tapahdu, jos se ei niiden tilalle ole tarjolla tietoa ja ymmärrystä.

Loppu silpomisperinteelle

Minusta hyvin kirjoitettu artikkeli, jonka jaksan lukea alusta loppuun, on kuvaus jonkun toisen ihmisen todellisuudesta, johon saan lukijana tilaisuuden samaistua. Usein nämä kuvaukset ovat jollain tapaa ikäviä, sellaisia, jotka muistuttavat siitä pohjattomasta kärsimyksestä, jollaista ihmisyydestä kantajalleen toisinaan koituu.

Törmäsin muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa isoon juttuun aiheesta, josta harvemmin näkee isoja juttuja missään. Tyttöjen ja naisten ympärileikkaus tai silpominen. Kuvaus oli osuva ja artikkelin luettuani lähdin välittömästi tekemään syvempää taustatyötä. Kyyneleet nousivat silmiini useammankin kerran lukiessani tai katsoessani videomateriaalia siitä, miten nuorilta tytöiltä väkivalloin riistetään osa heistä itsestään, sellainen osa, jota on vaikeaa tai lähes mahdotonta saada takaisin. Osa, jonka kohtelusta pitäisi määräämisoikeuden olla yksinomaan tytöillä ja naisilla itsellään.

Kyse on ensisijaisesti afrikkalaisesta perinteestä, jota toteutetaan myös joissain Lähi-Idän maissa ja jonka juuret ulottuvat pitkälle sekä islamia että kristinuskoa edeltäviin aikoihin. Naisten ulkoiset sukuelimet poistetaan osittain tai joissain tapauksissa täydellisesti, täysin muista kuin lääketieteellisistä syistä. Erilaisia variaatioita toimenpiteestä on useampia, mutta yhteistä niille kaikille on tyttöjen ja naisten koskemattomuuden rikkominen, ja siitä koituvat koko elämän mittaiset terveyshaitat, kuten usein ilmenevät tulehdukset ja kivut sukupuoliyhdynnän ja virtsaamisen yhteydessä. Synnyttäminen on sitäkin tuskallisempaa tai jossain tapauksissa äidille ja lapselle hengenvaarallinen tapahtuma.

Äkkiseltään on vaikea hakea mielensä sopukoista esimerkkiä yhtä julmasta ja loukkaavasta väkivallanteosta, mutta juuri tällainen toimitus on tehty 130 miljoonalle tytölle 30:ssä eri maassa ja tehdään vuosittain arviolta kolmelle miljoonalle tytölle, jos ei asenteissa tapahdu ratkaisevaa muutosta. Ratkaisevan muutoksen toteutumisesta tulisi ottaa vastuuta myös Suomessa, vaikka täällä silpomisen kulttuuria ei ole aikaisemmin tunnettu. Useat ihmisoikeusjärjestöt tekevätkin maailmanlaajuisesti pitkäjänteistä työtä, jonka tarkoituksena on tuoda pitkään vaiettu todellisuus keskusteltavaksi ja pyrkiä uusien käsitysten löytämiseen brutaalin aikuistumisriitin tarpeellisuudesta.

Suomessa ilmiö on tullut ajankohtaiseksi kasvavan maahanmuuttajaväestön myötä. Olisikin tärkeää, että ihmiset, jotka tulevat kulttuurista, missä silpomisperinne on normi ja tapa, saavat Suomessa turvallisen vastaanoton ja asiaan osataan suhtautua täällä luontevasti. Perinne on aina perinne, eivätkä perinnettä ylläpitävässä kulttuurissa eläneet ihmiset ole mitenkään voineet osata edes kuvitella maailmaa, jossa sitä ei ole. Eri maissa on erilaisia syitä tyttöjen ympärileikkaamiseen, kuten moraalisuus, puhtaus ja estetiikka, mutta nykyään kaikki annetut syyt ja perustelut ovat juurtuneet syvälle yhteiseen alitajuntaan ja muuta syytä ei tarvitakaan kuin pelko häpeästä ja yhteisön ulkopuolelle joutumisesta, jos totuttua tapaa ei noudateta.

Ympärileikattujen naisten pitäisi saada tietää, että vaikka he ovat erilaisia kuin valtaväestö Suomessa, heissä ei ole mitään vikaa. Yhteisöissä, joissa silpominen vielä jatkuu, ihmisten pitäisi saada tietää, että naisessa tai tytössä juuri sellaisena kuin hän on, koskemattomana ja sukuelimet tallella luonnollisessa tilassaan, ei ole mitään vikaa.

Kolmannella linjalla kahden viikon ajan inspiraatiota ja ravintotietoisuutta

Kävelen Kalliossa tavallista reittiäni kotoa metroasemalle, kun katseeni kiinnittyy näyteikkunaan, joka näyttää erilaiselta kuin ennen. Ovi on kutsuvasti avoinna, ja siinä olevassa julisteessa lukee suurin kirjaimin POP UP. Kiinnostukseni nostaa välittömästi päätään, ja pujahdan sisälle liikkeeseen. Minut ottaa ystävällisesti hymyillen vastaan Julia Kairo ja tiedustelen häneltä, mitä kummaa täällä on tekeillä. Turkulaisen Smooth it -yrityksen pop up piste, Julia selventää ja kehottaa minua ottamaan maistiaisen. Pöydällä rivissä on 4 senttilitran suuruisia kuppeja, joissa on jotain nestemäistä ja punertavaa. Mitä siinä on?

“Tuorepuristettua omenamehua, inkivääriä, limeä, mangoa, lehtikaalia, sitruunaa ja minttua”, Julia luettelee vaivattomasti.


Nuoleskelen seosta ensin hiukan aristellen, mutta lopulta kulautan kunnolla ja tunnustelen hetken suuhuni huljahtanutta makujen ihmemaailmaa. Makuelämyksessä yhdistyvät inkiväärin mausteinen potku ja sopivasti makeahko hedelmäinen tuulahdus. Maku on mausteinen, runsas ja lämmin, mutta myös omalla tavallaan raikas. Olen vaikuttunut.

Katselen ympärilleni tilassa ja huomaan puisista laatikoista tehdyt pöydät sekä joka puolella esillä olevat hedelmät; ananakset, avokadot, banaanit… Juuri silloin sisään pyrähtää Irina Nurmi, toinen Smooth it -yrittäjistä. Minulla on vain yksi kysymys, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa?

“Olin Citymarketissa töissä palvelutiskin keittiössä, missä myydään salaatteja, patonkeja ja muuta take away -ruokaa. Mä ite kannoin aina banaanit, soijajogurtit ja hedelmät mukana, ja mulla meni puolet tauosta siihen, kun pilkoin niitä taukohuoneessa. Aloin miettiä, että vitsi olisi siistiä, jos sen saisi kaupasta valmiina. Jos olisi oma sellainen välipalapiste, mistä saisi vähän samaan tyyliin, kun siitä missä mä olin töissä valmisruokaa, mutta tollasta kevyempää.”


Palvelutiskin jälkeen Irina siirtyi samassa Citymarketissa hedelmä ja vihannes osastolle töihin ja oivalsi siellä työskennellessään myös jotakin ratkaisevaa. Kaupan hyllylle jäi välillä syöntikypsiä hedelmiä, joita kukaan ei ostanut, sillä yleensä ihmiset valitsevat hiukan raaoilta näyttävät hedelmät mieluummin ja kypsyttävät ne kotona.

“Siitä tuli mieleen, että minkä takia niitä ei hyödynnetä. Mä tutustuin Linaan (Lina Toivonen), ketä oli mun työkaveri, nykyinen yhtiökumppani. Me yhdessä mietittiin, että mitä tälle asialle voisi tehdä. Me mentiin kauppiaan huoneeseen sanomaan, että meidän mielestä tää asia ei toimi. Me ei haluta heittää yhtään hedelmää enää hukkaan. Kauppias sanoi silloin, että hyvä idea, mutta miettikää vähän lisää.”

Irina opiskelee mainontaa ja markkinointia ja yhtiökumppani Lina muotoilua. Juuri samoihin aikoihin heillä molemmilla piti olla omia projektiopintoja koulussa.

“Me päätettiin tehdä yhdessä sellainen palvelumuotoilu projekti, missä me kehitettiin se välipalapiste sinne kaupan sisälle.”

Irina ja Lina valmistelivat powerpoint esityksen aiheesta, veivät sen kauppiaalle ja sanoivat, että nyt ollaan mietitty tätä. Suunnitteluun ja valmisteluun kului noin puolitoista vuotta.

“Välillä unohti, että tekee kouluprojektia tai että olisi töissä, koska ei missään kohtaa ajatellut, että tästä pitäisi saada jotain palkkaa. Me tehtiin sitä, koska se oli niin kiinnostavaa ja lähellä omaa sydäntä. Me esiteltiin idea kauppiaalle, ja hän oli hetken hiljaa. Me kysyttiin, että no, mitä mieltä sä olet, ja hän sanoi vaan, että tämä täytyy ehdottomasti toteuttaa. Me ei oltu ajateltu tietenkään, että lähdetään yrittäjiksi, se oli vaan siisti kouluprojekti, joka toteutui kauppiaan innoittamana. Molemmat pohti yön yli, että voidaanko me lähteä yrittäjiksi. Seuraavaan aamuna mentiin kauppiaan luo ja sanottiin, että kyllä me halutaan toteuttaa tämä.”

Loppujen lopuksi tästä päätöksestä kului yli vuosi aikaa siihen hetkeen, kun piste oikeasti tuli kaavaillulle paikalleen, koska ensin piti hoitaa luvat ja muut muodollisuudet kuntoon.

Smooth it brändin taustalla on paljon omiin kokemuksiin perustuvia havaintoja, joista idea on lähtenyt kasvamaan. Idea onkin hyvin pitkälle mietitty. Olen juuri ehtinyt muodostaa päässäni kysymyksen koskien smoothiebaarien yleisyyttä, kun Irina mainitsee, että hän oli itsekin ajatellut sitä ja kertoo miten ne eivät tyydyttäneet häntä valikoimalla, jossa joutui valitsemaan valmiista vaihtoehdoista. Siksi Smooth it onkin toisenlainen.

“Tää konsepti syntyi siitä, että saa itse rakentaa omaan ruokavalioon sopivan smoothien. Saat itse valita pohjan eka, löytyy soijamaitoa, kookosmaitoa ja tuorepuristettuja mehuja. On tietyt perusmaut, mutta on myös valinnanvaraa ja valikoimat vaihtuu koko ajan.”


Sesongin seuraaminen on myös tärkeä osa Irinan ja Linan bisneksen ideologiaa. Joka kuukausi on tarjolla vaihtuva sesonkismoothie, missä ainekset ovat sesongin parhaita hedelmiä. Hedelmät maistuvat paremmilta silloin, kun ne ovat sesongissa ja sesonkihedelmien käyttäminen on myös huomattavasti ekologisempaa. Ekologisuutta toteutetaan Smooth it:ssä monella tapaa, hävikkiä minimoimalla, sesonkia seuraamalla ja välttämällä turhaa kuljetusta.

“Me säästetään kuljetuksissa ja se on paljon ekologisempaa, kun tehdään melkein kaikki tavaratilaukset Citymarketin kanssa yhdessä. Kauppa, missä me ollaan on edelläkävijä, niillä on paljon paikallisia tavarantoimittajia, mikä on se meidän juttu myös. Me suositaan mahdollisimman paljon kotimaista, mutta hedelmissä on tietenkin se vaikeus, kun ne ei täällä Suomessa vielä toistaiseksi kasva, mutta sen takia mennään sesongin mukaan.”

Smooth it yrittäjät ovat ravintotietoisia ja sen kyllä huomaa. Yrittäjät haluavatkin tietää täsmälleen, mistä smoothieihin käytettävät raaka-aineet tulevat. Irina sanoo, että keinotekoisuuden maistaa kyllä, kun taas luontainen on aidosti hyvää. Hän täsmentää myös, että ei usko terveysvaikutuksiin ennen kuin on itse kokeillut. Hän onkin kokeillut paljon, ja siksi tietoisuutta ravinnosta välitetään työntekijöille ja tietenkin asiakkaille.

Huomaamme, että keskustelumme on venynyt pitkäksi, kun digitoimiston pojat putkahtavat seinän takana olevasta tilasta ja kertovat olevansa lähdössä kotiin. Puhe kääntyy Kallion POP UP:iin, miten sitten Turun Citymarketista on päädytty tänne?

“Tämä on meidän opinnäytetyö. Opinnäytetyön aiheena on, että miten brändätä konseptimme eri ympäristöön, kaupasta kivijalkaan. ”

“Tosi positiivista palautetta on tullut”, Julia arvioi päivän tuloksia.

Pop up laitettiin pystyyn eilen ja kuulemma väkeä on ehtinyt käydä jo kiitettävissä määrin. En siis ole ainoa kalliolainen, jonka uteliaisuus on herännyt uuden smoothiebaarin ilmestyessä tyhjästä.

Irina kertoo miten kohtalokkaasti mahdollisuus tästä tilasta ilmestyi, kun he juttelivat tutun digitoimiston Stoked Oy:n poikien kanssa halustaan laajentaa Helsinkiin, ja mainostoimiston tiloissa sattui olemaan käyttämättömiä neliöitä tarjolla. Tilaisuuteen piti empimättä tarttua. Pop up oli Irinan mukaan paras tapa testata kysyntä.

“Me ollaan kuitenkin nuoria, niin meitä pelottaisi perustaa suoraan tänne piste ilman mitään kokemusta”, hän nauraa.

Kivijalkakaupan perustaminen tuskin olisikaan helppoa. Saamani vaikutelma on kuitenkin vakuuttanut ainakin minut siitä, että jos yhtään asuinaluettani tunnen, niin tällainen paikka keräisi kyllä suosiota tuossa tuokiossa. Miltä täällä olo on tuntunut?

“Mä oon ihan kun kotonani täällä. Pelkäsin, että kukaan ei löydä tänne, mutta tosi moni pysähtyy katsomaan, ja on tullut sitten sisälle kysymään, että mikäs tää juttu on. Me laitettiin noihin flaikkuihin -10% siihen taakse ihan sen takia, ettei menisi siihen lähimpään roskikseen niin helposti”, Irina hymyilee.

Julia on samoilla linjoilla.

“Tunnit menee niin nopeasti, että jossain vaiheessa vaan huomaa, ettei oo kattonu viiteen tuntiin kelloa.”

Näiden naisten seurassa tulee itsekin iloiseksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että minulle esiteltiin inkiväärishotti, kahvin varma korvaaja.

Minulla on kokemusta lähinnä tequila shoteista ja ainakin niitä juotaessa tapa, jolla shotin juo on ratkaisevan tärkeä osa koko toimitusta. Näissä terveellisemmissä vaihtoehdoissa tavan voi kuulemma itse päättää, mutta inkiväärin tiukan polttavan olemuksen vuoksi kerralla kumoaminen on suositeltavaa. Ensin kippistämme ja sitten kumoamme. Inkiväärin läsnäolo on tosiaan ravisteleva, muistuttaa hiukan samankaltaisia kokemuksiani wasabi-tahnan kanssa. Kudokset kurkkua myöten tuntevat poltteen ja tietynlainen virkeys leviää suun hermoista mielen liepeille asti. Irina kertoo korvanneensa kahvin välillä näillä shoteilla ja Julia on myös huomannut sen piristävän vaikutuksen.


Inkiväärishotin virkistämänä päädyn vielä tiedustelemaan, miten Julia on tullut Linan ja Irinan remmiin mukaan, ja päädymme keskustelemaan työntekijöiden rekrytoimisesta, johon Smooth it -pioneereilla on toki aivan omanlainen kaavansa.

“Meidän olisi tarkoitus alkuvuodesta lähteä hakemaan motivoituneita franchaising-yrittäjiä täältä Helsingistä. Me halutaan rekrytointiin panostaa paljon. Työntekijän ei ole tarvinnut ikinä tehdä smoothieita, koska asenne on se tärkein.”

Julia tuli mukaan toimintaan tavallaan onnekkaan sattumuksen kautta, kun Lina ja Irina olivat lähdössä kisamatkalle ulkomaille ja vaihtoehtoina oli jättää kilpailu väliin tai hankkia työntekijä. Samanhenkinen Julia löytyi Turun bisnesakatemiasta.

“Mä opiskelen yrittäjyyttä bisnesakatemiassa. Tämä on tosi kivaa kun te ootte ottaneet mut mukaan tähän, että mä pääsen näkee tätä yrittäjyyttä näin läheltä ja saan mun opintoja suoritettua tätä kautta. Se, että mä pääsin tänne mukaan, niin on ihan huikee mahdollisuus, te ootte niin inspiroivia.”

Irina on näistä sanoista silminnähden iloinen.

“Ihana kuulla. Mun unelma on, että meillä olisi joskus franchaising-yrittäjiä paljon. Tykkään coachata ihmisiä. Citymarketin kauppias Hannu Aaltonen oli meidän mentori koko ajan ja kannusti meitä. Me halutaan antaa paljon vastuuta, että saa tuottaa mahdollisimman paljon omia ideoita, mutta kuitenkin arvot pitää olla ne mitä me vaaditaan.”

Silloin tapahtuu se, mitä olemme kaikki salaa odottaneet, ovi käy ja sisään astuu uusi asiakas. Julia ja Irina ovat palveluvalmiina jo ovella, yhtä hymyä molemmat.



Pop up on auki 18.11-26.11.16 ja koordinaatit & muuta hyödyllistä löytyy facebook-tapahtumasta


Se mistä ei ikinä saisi puhua: naisen tekemä väkivalta

Sani (nimi muutettu) on hauska ja ystävällinen nuori nainen, ja siksi sille ei oikeastaan voi mitään, että kokee itsensä hieman yllättyneeksi, kun hän alkaa kertoa miten on hakannut poikaystäviään. Väkivaltaisessa käytöksessä tuskin onkaan kyse viallisesta, sydämettömästä persoonallisuudesta, vaan toimintamallien taustalla on paljon vaikuttimia, joiden alkulähteet ulottuvat toisinaan syvälle menneisyyteen. Sani kertoo esimerkiksi hormonaalisen ehkäisyn olleen merkittävä tekijä väkivaltana purkautuneen raivon ja turhautumisen syntymisessä.

“Kaikki alkoi vuonna 2010 tai 2011. Mä olin täysin hormonaalisen ehkäsyn vallassa. Olin kakskyt ja seurustelin ekaa kertaa sillee vähän vakavammin. Mä kokeilin kaikki ehkäisyt läpi ja olin koko ajan vaan ihan paskana ja itkin joka päivä. Se oli ihan perseestä. Ajattelin, että no mä sitten varmaan vaan oon tällanen, ja ei tässä nyt voi mitään. Oli vaan koko ajan jossain sumussa. Enkä mä jotenkin tajunnu lopettaa.”

Ensimmäinen seurustelusuhde olikin vaikea, niin kuin kaikki ihmissuhteet omalla tavallaan ovat. Sanin tapauksessa yhdeksi suureksi ongelmaksi muodostui kumppaniin kohdistuva fyysinen väkivalta.

“Mä seurustelin yhen Matin (nimi muutettu) kanssa. Se on vähän hankala tyyppi, tai siitä ei saa hirveesti irti. Sitten jossain vaiheessa mulla oli tosi paha olla, ja mä en saanu siitä koskaan mitään irti, kun me riideltiin. Mä oon ihan että: “tää on kamalaa ja miks sä oot aina tollanen”, niin se ei vaan sano mitään. Sitten mä jossain vaiheessa aloin lyödä sitä.”

Tunteet, joita puhumalla ei pystynyt ilmaisemaan, muuttuivat raivokkaiksi kohtauksiksi, jotka taas muodostuivat Sanille tavaksi.

“Mä käytin käsiäni ja vaikka työnsin sen seinään, heitin sitä kaikilla asioilla ja saatoin rikkoo jotain tavaroita joskus. Se ei pitkään aikaan lyöny takas. Aina sen jälkeen mä sanoin kaikkee: “no sori anteeks emmä tarkottanu”, ja itkin hirveesti. Sitten oltiin vaan, että okei oho, nyt kävi näin, mutta me rakastetaan toisiamme niin ei tässä nyt mitään, että emmä oikeesti oo sellanen.”

Vaarallinen tilanne sattui, kun erään riidan keskellä Sani heitti Mattia kohti, onneksi tupessa olevan, linkkuveitsen.

“Se oli aika painava esine. Matilla oli sen jälkeen kuukauden musta silmä. Sen piti keksii duunissa joku valhe sille, kaikille kavereille ja oikeestaan kaikille, koska eihän nyt herranjumala voitu sanoo, että mä heitin just poikaystävääni linkkuveitsellä. Se oli vähän sellanen, että ei helvetti, nyt alkaa mennä jo vähän överiks.”

Sani päätti hakeutua ammattiavun piiriin. Helsingistä löytyi tasan yksi naisten väkivaltaan erikoistunut yksikkö.

“Siellä oli joku vertaistukiryhmä, että me ollaan siellä joku kymmenen naista ja puhutaan. Mä olin niistä ainoo, joka oli edes lyöny ketään. Kaikki muut sano, että oli suunnitellu tai haaveillu, että löisivät. Mä mietin, että mitä vittua mä teen täällä. Meidän ongelmat oli ihan eri tasolla, joten mä lopetin sen.”

Myös Sanin ja Matin suhde päättyi. Sani sai kuitenkin apua, hän hakeutui psykologille ja sittemmin psykoterapiaan. Nyt Sani on käynyt vuoden psykoterapiassa, ja terapeutin kanssa keskusteleminen on auttanut avaamaan ihmisen toiminnassa piileviä syy-seuraussuhteita. Sani kertoo muun muassa, että lapsena suhde isään oli turvaton, ja oli nähtävissä, että sama turvattomuus heijastui suoraan suhteeseen Matin kanssa.

Sani lopetti myös hormoniehkäisyn käytön, syötyään eri merkkisiä ehkäisypillereitä jo reilun vuoden. Hän kertoo, että sekin auttoi häntä vähentämään lyömistä.

“Mä lopetin pillerit ja musta tuli taas hyvä ihminen. Se oli ihan uskomatonta, kun mä heräsin jonain aamuna, ja mulla oli semmonen olo, että mä en heti ala itkee.”

Lyöminen ja tavaroiden viskominen ei kuitenkaan loppunut täysin siihen, vaan myös seuraavien poikaystävien, ja vielä tämän hetkisenkin kumppanin kanssa on ilmennyt samankaltaisia oireiluja kuin ensimmäisessä suhteessa. Tietynlaiset ärsykkeet tuntuvat ajavan Sania tilanteisiin, joissa myötätunto vastapuolta kohtaan katoaa.

“Mulle tulee jotenkin vahva tunne siitä, että mua ei ymmärretä ja mua ei kuunnella. Joku ihan pienikin asia, esimerkiks muutama viikko sitte oltiin menossa mun poikaystävän kanssa autolla Ylöjärvelle, ja se ohjas mut väärin, niin että mä ajoin jostain rampista ohi. Mä suutuin ihan helvetisti ja hyvä etten pysäyttäny autoa motarin varteen, avannu ovee ja lykänny sitä jonnekin. Mulla kaikki empatiakyky loppuu. Tuntuu, että mä haluun vaan tuottaa mahdollisimman paljon kipuu sille. Se on vähän pelottavaa, mutta samalla se on ollu tosi addiktoivaa.”

Jokin tosiaan on estänyt Sania muuttamasta tapojaan, ja saa hänet aina palaamaan mielentilaan, jossa viha syrjäyttää empatian ja syntyy tarve satuttaa tai hajottaa jotain.

“Se valta. Se kun sä näät, kuinka se toinen pelkää sua ja sä oot niin jotenkin siinä tilanteen päällä. Ja mä pystyn olee hirveen rauhallinen. Oon jossain mielettömän vallan ja aggression maailmassa, jossa mä hallitsen sitä tilannetta. Pystyn manipuloimaan sitä koko ajan sanomalla yhtä ja olemalla rauhallinen ja sitten yht’äkkiä heitänkin sitä lautasella. Mun exät ja nykyinen poikaystävä on sanonu, että mun silmissä tapahtuu joku muutos. Tulee semmonen rage minä, ja mun silmistä puuttuu se mun normaali persoona kokonaan.”

Taistelu oman itsen kanssa on kovaa meille kaikille, ja niin myös Sanille.

“Mä haluisin kokonaan eroon siitä ongelmasta ja kyllä mua pelottaa, että tulee välillä noita tilanteita, että mä en saa sitä raivoo ja turhautumista pysäytettyy.

Se on ollu pelottavaa ajatella, että onks tää ees inhimillistä ja miksköhän mulla on tämmösii keloi. Se, että väkivalta on se viimenen askel, se on jotenkin tosi fucked up. Tai pitäis ehkä mieluummin tajuta, että okei ei tästä tuu mitään, erotaan.”





Mitä yhteisössä eläminen opettaa?

Soitan suuren valkoisen talon ovikelloa Kuvernöörintiellä, odottelen hetken ja soitan uudestaan. Odottelen vielä hetken, kunnes oven tulee avaaman melko tavallisen näköinen nuori mies. Hän kertoo olevansa Toni (nimi muutettu) ja ohjaa minut olohuoneeseen. Siellä tapaan talon muutkin asukkaat ja ihailen samalla tilasta huokuvaa viihtyisyyttä. Olohuoneessa on isot sohvat ja lattioilla pehmeät matot. Siirrymme yhdessä toiseen huoneeseen, jossa on pitkä pöytä ja ikkunalaudoilla runsaasti eri kokoisia ja näköisiä huonekasveja. Asukkaat kokoontuvat tähän huoneeseen joka aamu pitämään aamuisen palaverin. Tänä aamuna saan kunnian olla mukana kuulumisten jakamisessa. Aamupalaveri kestää tunnin, jonka jälkeen kaikki lähtevät päiväsuunnitelmiensa mukaisiin askareisiin.

Minä tulin vierailulle Kalliolan Setlementin Kuvernöörintien asumisyhteisöön, jota asukkaat kutsuvat lyhennetysti K-tieksi, haastattelemaan Tonia, yhtä Kuvernöörintien oppilaista. Opin, että asukkaita kutsutaan oppilaiksi, koska yhteisössä ollaan opettelemassa uutta päihteetöntä elämäntapaa. Kuvernöörintien asumisyhteisö on päihderiippuvuudesta toipuville täysi-ikäisille tarkoitettu terapeuttinen yhteisöhoito. Toni laittaa kahvin tippumaan ja istumme tyhjäksi jääneen pitkän pöydän ääreen. Kysyn tietenkin ensimmäisenä, että millaista asuminen Kuvernöörintiellä sitten oikein on?

“Tää on siitä hieno paikka hoitona ja asumispaikkana, että täällä saa korvaavan kokemuksen semmosesta rakastavasta perhe ilmapiiristä. Me kohdellaan toisiamme kuin sisaruksina, ja se kuuluu meidän elämiseen täällä. Suurin osa tätä paikkaa on se, että me opetellaan luottamaan toisiimme”, Toni kuvailee.

Hän kertoo, että periaate, jolla välittävä ilmapiiri yhteisöön syntyy, on rakkautta ja rajoja tyyppinen -ajatus.

“Meillä on tosi tiukat säännöt ja meillä on tosi tiukat käytännöt siihen, että jos rikkoo sääntöjä. Se rakkautta ja rajoja on sillai tasapainossa. Täällä on toipumismyönteinen ilmapiiri ja toipumiskulttuuri. Mä oon muitakin hoitopaikkoja kiertäny ja ollu kaiken näkösissä paikoissa. Se on hassu juttu mun kohdalla, että mä kokeilin monta vuotta semmosia vähän löysempiä hoitoja tai semmosia mihin ehkä menis  mieluummin, mutta mä en sopeutunu niihin.”

Kuuden asukkaan lisäksi aamulla pöydän ääressä juttelemassa olivat myös Kuvernöörintien kaksi yhteisövalmentajaa. Mikä heidän roolinsa on yhteisössä?

“Yhteisövalmentajat on arkisin kahdeksasta neljään mukana. Meillä on kerran viikossa tunnin yksityiskeskustelut henkilökunnan kanssa, missä sitten käydään läpi vähän omia asioita. Henkilökunta on tosi paljon mukana, mutta koska tää on yhteishoito, niin tää toimii aika lailla yhteisön voimin. Esimerkiks nyt, kun mä toimin yhteisön vanhimpana, niin mun täytyy olla koko ajan kartalla, että missä täällä menee kaikki, mitä kaikille kuuluu, ja minkä asioiden kanssa ne painii. Mä vien sen viestin sitten henkilökunnalle.”

Yhteisövalmentajat eivät siis ole vuorokauden ympäri päivystämässä, mutta heidän läsnäolonsa on hyvin kokonaisvaltaista. Toni kertoo luottavansa henkilökuntaan täällä täysin.

“Mun mielestä ne on antanu elämästään aika paljon, että ne voi tehdä tätä hommaa. Ne ei oo täällä töissä sillä asenteella, että me ollaan täällä vaan töissä, vaan ihan oikeesti ne tekee töitä sen kanssa, että mulla olis joskus vielä elämä.”

Elämänhallinnalliset ongelmat vaivasivat Tonia pitkän aikaan ja päihteisiin hän tarttui jo nuorena.

“16-vuotiaana tuli kannabikset ja tommoset, ja vähän myöhemmin alko tulee sitten kovat huumeet, ja sitten jo parikymppisenä mä käytin piikkihuumeita päivittäin. Mulla oli semmosii juttui elämässä, esimerkiksi mä olin kihloissa vielä sillon, että mä koitin jotenkin saada sen paketin kasaan, mutta mä tajusin silloin, että mä en vaan pysty lopettaa.”

Raitistumista hän on yrittänyt jo moneen otteeseen aikaisemmin, ja kiertänyt useita eri laitoshoitoja.

“Mä oon neljä tai viis vuotta sitten ensimmäisen kerran menny päihdekuntotukseen, missä mä en kauheen kauaa pärjänny. Mä olin siellä jonkun päivän kaks ja lähdin pois. Mä oon jotain kuus vuotta kiertäny niitä katkoja sillee, että mä oon kaks kolme kertaa vuodessa katkolla. Nyt tän vuoden alussa mä pääsin taas katkolle ja lensin sieltäkin pihalle. Se mikä oli muuttunu siinä oli, että yleensä jos mulle olis tullu vastoinkäyminen, niin mä olisin vaan aatellu, että ihan sama, mä lähden taas käyttää, mutta mä en sitten lähteny. Mä menin seuraavana päivänä sanoo A-klinikalle, että mä haluan tonne myllyhoitoon, koska mä olin kuullut, että siellä on hyvä olla. 44 päivää mä annoin seuloja siviilissä eli katkasin ite itteni. 44 päivää, että sieltä lähti bentsot, rauhottavat, pois. Sen jälkeen A-klinikka pysty vasta sanoo, että hoitaako ne mulle maksut myllyhoitoon.”

Myllyhoidossa Toni kertoo ymmärtäneensä, että sen kaltainen kuuden viikon kuntoutuskaan ei ehkä riitä hänelle, ja kokeilun arvoinen vaihtoehto oli onneksi tiedossa.

“Tajusin, että mun ei ehkä oo pakko lähtee takasin sinne, mistä mä oon tullu. Mä olin paljon kuullu K-tiestä ja aattelin sitten, että mennään haastatteluun ja mennään kokeilee. Menin haastatteluun, ja mut luvattiin ottaa harjotteluun, olin harjottelussa, pidin tästä paikasta, ja nyt tässä on sitten viis kuukautta menny.”

Viidessä kuukaudessa harjoittelusta on edetty talon rakenteiden mukaisesti eri vaiheiden läpi. Tällä hetkellä Toni toimii yhteisön vanhimpana.

“Yhteisön vanhimpana mä touhuun paljon yhteisön jäsenten kanssa. Nyt meillä on esimerkiks uusia, niin aika paljon vietän aikaa heidän kanssaan. Pelaillaan korttia tai kuunnellaan musiikkia tai ihan mitä vaan. Kesällä me käytiin paljon uimassa ja käytiin paljon lenkillä. Seuraavaksi, kun tää vastuutiimissä oleminen vähän helpottaa, ja mä siirryn niin kun eläkkeelle tästä hommasta, niin sitten mä pääsen työkokeiluun tai opiskelemaan.”

Toni kertoo, että yhteisön jäsenistä on tullut hänelle lähes läheisempiä kuin omista perheenjäsenistä, ja yhteisöstä hänen ensimmäinen kotinsa pitkiin aikoihin.

“Mä tunnen nää ihmiset täällä paljon paremmin, kun mitä mä oon koskaan tuntenu ketään. Tää on mun ensimmäinen koti niin kun varhaislapsuuden jälkeen, millon mulla oli vielä lapsena hyvä olla. Mä oon kuudentoista tai seittämäntoista vanhana muuttanu ekan kerran omaan asuntoon, mutta en mä oo ikinä mitään kotia siitä rakentanu. Siellä on ollu joku sänky ja sohva, eikä sitten oikein mitään muuta.”

Biologisen perheen kanssa Toni pitää toki myös yhteyttä, vaikka perhesuhteet eivät ole aina helppo asia.

“Tän hoidon myötä mulla on muuttunu käsitys mun perhesuhteista ihan täysin. Mun isä oli mun ehkä parhaita kavereita sillon, kun mä vielä käytin. Ei se tykkäny siitä, mutta mun isä on alkoholisti, joten se ymmärsi sen jutun. Mun äidin kanssa mä en oikein ollu väleissä, mutta nyt se on kääntyny vähän päälaelleen. Oikeestaan mun isän kanssa mä en jaksa olla enää tekemisissä, kun se on aina kännissä. Mä tuun aina vaan tosi surulliseks siitä. Mun sisarukset ei ole mun kanssa tekemisissä. Ne ei oo pystyny antaa anteeks sitä, että vuosia petin luottamusta ja olin semmonen kun olin, eli niihin mä en oo saanu vielä ainakaan luotua mitään kontaktia.”

Hän on epäilemättä oikeassa todetessaan, että yhteyden saaminen biologisiin sisaruksiin vie oman aikansa.

“Kyllä mä sitä mietin paljon ja mä oon koittanu mun pikkuveljeen esimerkiks ottaa kontaktia, mutta hän ei oo siihen valmis vielä. Meillä on tää tunneryhmä systeemi täällä, missä me puretaan meidän tunteita. Mä oon mun veljelle hyvin usein siellä ryhmässä purkanut lappuja. Mun velihän ei niitä kuule, että ne on siellä ryhmässä, mutta koitan jotenkin käsitellä sitä, koska mun veljen kanssa mä en pysty puhumaan.“

Yhteisöhoidossa itsetutkiskelu ja sekä tunteiden että tosiasioiden käsitteleminen ja kohtaaminen ovat oleellisessa roolissa. Toni on esimerkiksi tehnyt hoitonsa aikana paljon ratkaisevia oivalluksia.

“Mä oon tajunnu sen, että mä oikeesti pystyn kantamaan vastuuta, ja että mä pystyn elämään tässä yhteiskunnassa ja tässä maailmassa ihan samalla tavalla, kun ketä tahansa muukin. Mä olin jo ajat sitten luovattanut opintojen jatkamisen suhteen tai työelämän suhteen tai yhtään minkään normaalin suhteen. Täällä mä oon oppinu siihen, että kyllä mä pystyn hoitaa asioita ja mä pystyn elää ilman päihteitäkin. Mä oon ehkä tajunnu myös, että vaikka mulla on ollu päihdeongelma, niin ei se oo ollu se mun perusongelma tai ei se oo ollu se syy, miksi mun elämä meni niin kun se meni. Kun mä olin tosi pieni lapsi vielä niin mun vanhemmat eros, ja mun äiti sairastu, ja mä jäin mun äidin ja pikkuveljen kanssa kolmistaan. Mä oon täällä tajunnu sen, kun oon tehny töitä itteni kanssa, että semmonen perusturva multa lähti sillon lapsena, ja mulle tuli turvaton olo. Siitä se lumipallo vaan lähti vyörymään eteenpäin jotenkin.”

Toni toteaa myös, että hän elänyt omaa elämäänsä pitkään väärin, ja sellaisen seikan huomaakin parhaiten, kun näkemykset ja koko elämäntapa ovat kokeneet radikaalin muutoksen.

“Mun arvomaailmat ja mun käsitys tästä elämästä ja maailmasta on ollu tosi kummallisia. Mä oon aina ollu tosi täynnä pelkoa ja täynnä vihaa kaikkee kohtaan. Jotenkin mä oon täällä oppinu, että kun ei maailman tarvii olla sellanen, eikä se oo mulle enää sellanen. Oon oppinu myös ihan perus itsestään huolen pitämisen. Kaikki tämmöset mitkä meillä kuuluu ihan rakenteisiin, niin kun hampaiden pesu kaks kertaa päivässä ja säännöllinen syöminen, niin ne oli mulle ihan utopiaa ennen kun mä tänne tulin. En mä ymmärtäny, kuinka tärkeitä ne on.”

Lumipallon vyöryminen onkin hyvä vertaus Tonin menneisyydelle. Kotona syntynyt turvattomuus on ajanut pojan yläaste ikään mennessä niiden tyyppien seuraan, jotka polttavat tupakkaa, käyttävät päihteitä ja vaikuttavat kovilta ulospäin. Pelossa ja vihassa eläminen tekee niin haavoittuvaisessa elämän vaiheessa kenen tahansa persoonallisuudelle vahinkoa.

“Mä oon 18-vuotiaasta asti eläny ihan täysin siinä huumemaailmassa, niin se ei oo semmonen maailma, joka luo kauheen positiivisia näkökulmia yhtään mihinkään. Mä vähän niin kun kadotin itteni siinä. Mä en tiedä miksi nyt, just tässä paikassa mä on sen löytäny, mutta ehkä se on just tää välittäminen ja se miten täällä annetaan luottoo ihmiseen itseensä.”

Kuvernöörintielle tulo on auttanut Tonia selvästi suurin harppauksin eteenpäin elämässä. Oman itsensä ja kanssaeläjät joutuu täällä kohtaamaan varauksetta ja pakeneminen ei ole enää vaihtoehto.

“Vaikeetakin on. Jos nyt miettii, että parhaimmillaan meitä tässä taloudessa on yheksän vai kymmenen addiktia. Sitten kun me koitetaan täällä yhdessä elää, niin se on aikamoista showta aina välillä. Tää on henkisesti todella rankka ja rasittava paikka, siinä suhteessa, että täällä joutuu aika paljon sietää ja kestää muiden oireilua, ja ite oireilee täällä ja saa siitä palautetta. Tulee seuraamuksia, jos toimii jotenkin sillai, että se ei oo itselle hyväksi tai muille hyväksi. Täällä ei pääse karkuun mitään, ei pääse karkuun muita ihmisiä eikä omia vajaavaisuuksiaan.”

Vaikeudesta huolimatta yhdessäolo on korvaamattoman tärkeää ja yhteisön jäsenet viettävät yksin omissa huoneissaan aikaa lähinnä nukkumisen merkeissä. Tonin entiset ystävät entisestä huumemaailmasta ovat sen sijaan saaneet jäädä.

“Meillä on semmonen sääntö, että alle 90 päivää puhtaana olleiden ihmisten kanssa me ei saada olla tekemisissä. Mä ite tein sen valinnan jo silloin, kun mä lensin sieltä katkolta pihalle, että mä en enää oo niiden ihmisten kanssa tekemisissä. Ihan vaan sen takia, että mä pelkäsin niin paljon siinä alussa itseeni, että jos mä lähden hengailemaan sellaisten ihmisten kanssa, ketkä vaikka käyttää, että mä lähen siihen mukaan. Täällä mä jouduin sen mun ex-kihlatunkin jättämään elämästäni kokonaan, ihan vaan sen takia, että se ei oo mulle tervettä, että mä oon hänen kanssaan tekemisissä, vaikka hän ei oo käyttävä ihminen.”

Luulisi, että menneisyydestä eroon pääseminen on tunnetasolla vaikeaa?

“Alussa se oli paljon vaikeempaa. Mun aika moni raittiusyritys on kaatunu siihen, että mä oon mun ex-avopuolisoani miettinyt ja lähteny hänen kanssaan vähän kokeilemaan, ja sitten kun se ei oo mennny niin kuin saduissa, mä oon ajautunut käyttämään. Mä oon paljon tunneryhmässä tehny töitä sen kanssa, että mä oon päässy yli hänestä. On tosi tärkeetä oppii se ajatusmalli, että mä olen itse oman elämäni tärkein henkilö ja sitä kautta lähtee, koska mulla on vähän semmonen taipumus ollu parisuhteissa ja noissa, että mä asetan sen toisen ihmisen itseni yläpuolelle. Alussa täällä kun mä olin, niin mä olin melkein valmis keskeyttämään tän hoidon sen takia, että se mun entinen avopuoliso olisi halunnut tavata mua.”

Hoidon aikana muodostuneet läheiset suhteet yhtä aikaa yhteisössä asuneiden kanssa tulevat toki säilymään vielä hoidosta lähtemisen jälkeenkin. Hoidon viimeisessä vaiheessa on kuitenkin aika luoda myös uusia suhteita uusissa ryhmissä ja suunnitella omaa itsenäistä elämää ja tulevaisuutta. Toni ei ole siinä vaiheessa ihan vielä, mutta pian sekin on edessä.

“Mulla on aina nää ihmiset, ketkä on ollu täällä mun kanssa ja mä tiedän, että tuolla maailmassa on paljon rakkautta tän talon ulkopuolellakin. Mä en sillee vielä tiedä mitä tän jälkeen, koska mä en oo tässä hoidossa vielä siinä vaiheessa, että mun tarttis tietää ihan tasan tarkkaan. Mä lähden varmaan jatkamaan mun opintoja kuitenkin. Suuri asia mihin meilläkin täällä totutetaan ja mihin mäkin aion kiinnittää huomiota sitten kun lähden, niin vertaistukiryhmiin kiinnittyminen ja niissä käyminen.”

Yksi erittäin rakas harrastus Tonilla on, josta saattaisi kenties jonain päivänä tulla vielä ammattikin.

“Noi piirrustushommat on niin paljon alkanu kiinnostaa, ja mä oon siinä niin paljon kehittynyt, että mä oon miettiny, että ehkä mä voisin jonain päivänä olla kuvittaja tai jotain. Mä enimmäkseen piirrän tussilla. Mä oon tosi fanaattinen sarjakuvan lukija ja pidän sarjakuvista tosi paljon. Mun unelmahan olis saada tehdä joskus sarjakuvia, mutta kyllä mä hommaan itelleni jonkun työpaikan ensin.”

Yhteisöhoito auttaa asunnottoman uuteen alkuun

Suomen Setlementtiliitto on voittoa tavoittelematon, uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, jonka toimialaan kuuluu laaja kokoelma erilaisia sosiaalisia palveluita. Setlementtiliiton jäseniä ovat 40 paikallista setlementtiä. Helsingissä toimii Kalliolan setlementti, jossa asiantuntevaa ja ihmislähtöistä työtä tehdään esimerkiksi päihdeongelmaisten, vapautuvien vankien, lasten ja nuorten, seniorien ja vammaisten hyväksi.

Ihmisille, joilla ei ole asuntoa tai jotka ovat elämäntilanteensa vuoksi vaarassa jäädä asunnottomiksi, Kalliolan Setlementillä on kolme kuntouttavaa asumispalveluyksikköä, tai paremmin sanottuna asumisyhteisöä. Kuvernöörintie ja Oskelakoti ovat pääasiassa päihdeongelmista kärsiville, mutta myös muista syistä asunnottomina oleville suunnattuja asumisyhteisöjä. Itäviitta-yhteisö on tarkoitettu erityisesti 18-29 vuotiaille Espoolaisille tuettua asumista tarvitseville nuorille. Asiakkaat tulevat näihin yhteisöihin asumaan usein laitoshoidon jälkeen tai A-klinikan kautta, mutta toisinaan he ovat olleet aikaisemmin esimerkiksi avohoidossa. Kaikissa asumisyhteisöissä ylläpidetään tiettyjä yhteisöllisiä rakenteita, jotka auttavat asukkaita toipumaan ja oppimaan arkielämän taitoja.

“Asiakkaille on viikko-ohjelma, johon kuuluu esimerkiksi tapaamiset aamuisin, joissa kerrotaan edellisen illan kuulumisia ja keskustellaan tulevan päivän ohjelmasta. Kerran viikossa yhteisökokous, jossa arvioidaan menneitä tapahtumia ja suunnitellaan tulevaa ohjelmaa, kuten yhdessä tehtäviä retkiä. Se on myös merkittävä päätöksenteko foorumi”, asumispalveluiden johtaja Antti Teerenhovi kertoo yhteisöjen tavanomaisista toimintamalleista.

“Yhteisöhoidon perustana on vertaistuki”, Teerenhovi selittää.

“Asiakkaat saavat tukea toisiltaan ja myös työntekijöiltä. Oskelakodissa on kolme työntekijää ja Kuvernöörintiellä kolme. Työnimike kertoo työntekijöiden työnkuvasta jo paljon. He ovat yhteisövalmentajia ja heidän tehtäviinsä kuuluu pitää huolta yhteisön kulttuurista, jotta se on turvallinen ja toipumismyönteinen. Yhteisöhoidon idea on se, että yhteisö toimii, vaikka henkilökuntaa ei olisikaan paikalla. Yhteisön kulttuuri tukee ihmisiä päihderiippuvuuden ja muiden vaikeuksien voittamisessa.”

Teerenhovi kertoo, että Itäviita-yhteisössä asiakkaan kanssa kahden kesken tehtävää työtä on enemmän kuin muissa yhteisöissä. Nuorien taustat poikkeavat toisistaan paljon ja yksilöllisen avun tarve on suurempi. Hän toteaa kuitenkin vääräksi väitteen siitä, että yhteisöhoidossa yksilöt jäävät vähemmälle huomiolle.

“Se on väärinymmärrys, että yhteisöhoidossa ei oteta yksilöitä huomioon. Yhteisöhoidossa yhteisö nähdään paikkana harjoitella erilaisia taitoja, kuten vuorovaikutusta, tunteidenhallintaa, palautteen antamista ja vastaanottamista sekä erilaisia arkielämäntaitoja. Yksiköissä käydään asiakkaiden kanssa kahdenkeskisiä keskusteluja, ohjataan elämänhallinnassa ja annetaan palveluohjausta, jossa neuvotaan erilaisten arkisten asioiden hoitamisessa eli tuetaan asiakkaiden integroitumista yhteiskuntaan.”

Teerenhovi korostaa myös sitä, ettei yhteisökulttuurin rakentuminen ei saa olla esteenä asiakkaan oman elämän uudelleen rakentamisessa.

“Jos asiakas saa tilaisuuden mennä kouluun tai saa töitä, ei häntä tietenkään vaadita olemaan menemättä sinne, jotta voisi olla mukana yhteisön toiminnassa. Yhteisöhoidon rakenne ei saa estää ihmistä menemästä elämässään eteenpäin, mutta asiat suunnitellaan aina yhdessä”, hän toteaa.

Kuvernöörintiellä ja Oskelakodissa asutaan tavallisesti kahdeksasta kuukaudesta yhteen vuoteen, Itäviitassa keskimäärin vuosi ja puoli.

Kaikissa paikoissa on käytössä vaiheittainen kuntoutusmalli, jonka viimeinen vaihe on sitten itsenäistymisvaihe eli omilleen muuttaminen.

“Itsenäistymisvaihe on hyvin tärkeä. Silloin etsitään yhdessä asiakkaan kanssa asuntoa, mietitään mitä yksin asuminen käytännössä tarkoittaa ja varmistetaan, että asiakas saa kaiken tarvitsemansa tuen muuttoa sekä itsenäistä elämää varten”, Teerenhovi kertoo.

“Kontakti työntekijöihin usein säilyy omilleen muuttamisen jälkeenkin. Entiset asiakkaat tulevat myös usein käymään yksiköissä tapaamassa työntekijöitä ja tapaavat myös sen hetkisiä asiakkaita, mikä on hyvä tapa jakaa omia kokemuksia.”

Teerenhovi paljastaa, että yhteisöhoidon tulokset ovat hyviä. Suuri osa kuntoutujista pystyy huolehtimaan omasta elämästään muutettuaan yksiköstä omaan asuntoon. Yhteyden luominen toisiin ihmisiin on Teerenhovin mukaan erityisen tärkeää asunnotomuuteen liittyvissä ongelmissa ja yksinäisyyden poistaminen vaikuttaa ihmisen elämään kokonaisvaltaisesti.

“Asunnottomuudelle on niin monia syitä. Parhaimmillaan apu on silloin, kun oikeanlaista tukea on  tarjolla kaikille. Jonkinlaiseen yhteisöön kuuluminen on kiistämättömän tehokasta ja kaiken lisäksi myös kustannustehokasta.”

Asiantuntijan pelko

Eilen minua pelotti. Minua pelotti terveyteni takia.

Havahduin aamuyöllä kevyestä unesta hereille, tuttuun, sinertävän hämärään makuuhuoneeseen. Yritykset käynnistää väsynyttä päätäni, jotta ymmärtäisin mistä on kyse, jäivät hyödyttömiksi, kun minun oli jo juostava vessaan. Olisin ehkä odottanut virtsarakon tyhjentymiseen tavallisesti liittyvää nautinnollista helpotuksen tunnetta, mutta sainkin mieletöntä kipua. Ikään kuin virtsaputken suuta painettaisiin samaan aikaan terävällä neulalla. Tunnistin tunteen. Virtsaputkentulehdus on naisilla yleinen, kimurantti ja kivulias vaiva. Virtsaputkentulehdukseen liitetyt oireet, kuten jumalaton kipu pissatessa, vaivasivat minua itsepäisesti viime keväänä, ja nähtävästi taistelun oli nyt jatkuttava.

Äkilliset terveydentilan muutokset voivat olla pelottavia, siinä ei toki ole mitään kummallista. Jokainen meistä vaikuttaa tässä maailmassa ihmiskehon kautta, ja sen kehon haurauden ymmärtää usein vasta sitten kun ongelmia alkaa ilmestyä.

Vielä pelottavampaa, on joutua pelkonsa kanssa yksin. Tai mitä vielä, pelätä sitä tahoa, jonka kuuluisi olla apuna terveyden pettäessä.

Hyvinvointivaltion kansalaisena tietenkin ensimmäinen asia, minkä aamulla tein oli soitto terveyskeskukseen.

Kuuliaisesti kuuntelin automaattivastaajan liioitellun muodolliset ohjeistukset ja odotin jonossa puhelinlinjan vapautumista. Kun puhelimeen sitten vastasi automaatin sijaan ihan ihka oikea ihminen, sain jälleen kerran vastaanottaa jotain, mitä en ollut täysin osannut odottaa. Olin utopistisessa pienessä päässäni kuvitellut, että pääsisin kenties ensimmäiseksi tapaamaan lääkäriä tai vaikka sairaanhoitajaa, joka tutkisi tilanteeni. Hoitajalla puhelimen toisessa päässä oli hyvin erilainen käsitys prosessin oikeaoppisesta kulusta ja täytyy muistaa, että hän on alan ammattilainen, en minä. Kuultuaan oireistani, hän ilmoitti, että pyytää lääkäriä kirjoittamaan reseptin ja minä voin hakea antibiootit apteekista kello neljän jälkeen. Hei hei kiitos ja kuulemiin, vai kuinka?

En suostunut vielä hei heihin ja kuulemisiin, vaan kerroin hoitajalle viime kevään tapahtumista. Silloin söin kaksi antibioottikuuria tähän samaan vaivaan, lääkärin määräyksestä. Lääke vaihdettiin kesken kuurin. Jostain olen saanut sellaisen käsityksen, että antibiootteja ei terveyden kannalta ole järkevää napsia kuin rusinoita purkista. Ainakin biologian tunnilla opetettiin, että niiden toiminta perustuu kehon luonnollisen bakteeritasapainon tuhoamiseen. Ja nyt nämä ihmiset, jotka olivat töissä parantaakseen minun hyvinvointiani, neuvoivat kylmän vakavissaan minua pistämään niinkin vahvat lääkkeet naamani ilman minkäänlaisia tutkimuksia, jotka osoittaisivat toimiiko kyseinen kapseli edes juuri siihen pöpöön, joka minuun on pesiytynyt.

Minua pelotti. Tajusin jotenkin kiistattoman lopullisesti, miten yksin omien ongelmiensa kanssa on, vaikka hyvinvointivaltion mainoskampanja väittäisi mitä. Se mitä meille kerrotaan, vaikka jopa valtiolliselta taholta, eihän se ole mitään muuta kuin yhdenlainen mainoskampanja. Minulle on kerrottu, että kun sairaus kolkuttaa ovelle ja yksityisten hoitopaikkojen tunnusmerkkinä toimii lihava lasku, minä voin soittaa julkiselle puolelle ja saada siellä työskenteleviltä koulutetuilta ihmisiltä asiantuntemuksen, jota minulla ei sairauteeni liittyen ole. Saan hoito-ohjeita, lääkitystä ja tukea tilanteeseeni. Siinä mainos, mutta kuinka usein mainokset puhuvat totta?

Jossain muualla kuin Suomessa, on tietenkin vielä pelottavampia järjestelyjä. Ei julkista terveydenhuoltoa lainkaan. Ei opastusta ennaltaehkäisystä, ei tarvittavia hoitokeinoja vaivojen parantamiseen, tai kipeät maksut kaikista lääkkeistä ja hoidoista. Mikä Suomessa minua pelottaa, on se, että tarjolla oleva apu ei ole välttämättä aivan sen laatuista kuin luvataan. Tekee mieli turvautua vaihtoehtoisiin parannusmenetelmiin, vältellä päivystystä niin pitkälle kuin pystyy, siirtyä yksityiselle jos rahat riittää.

Palvelu on varmasti ylikuormittunut, koska asiakkaita on paljon, mutta se ei ole syy jättää asiakkaat ilman sitä mitä he todella tarvitsevat: hoitoa, asiantuntemusta, tietoa, varmuutta ja toivoa parantumisesta. Jos se ihminen, johon minä uhkaavassa tilanteessa (tulehtuneen virtsaputkeni kanssa) olen myönnytetty suhtautumaan asiantuntijana, sanoo minulle, että haen vaan apteekista lääkkeet jotka ehkä toimivat ja ehkä eivät ja katsotaan sitten uudestaan jos saataisiin vaikka lääkärikin puhelimen päähän, niin mielestäni tämä palvelu ei ole luotettavan tuntuinen.

Tatuoijan työstä: “Aina kannattaa luoda uutta”

Artwork Tattoo on ulkoapäin pieni, mutta tyylikäs tatuointiliike Fleminginkadulla, Kallion ytimessä. Ovelle tulee vastaan mies, jolla on vahvat siniset silmät. Hän on toinen paikan omistajista, Kirill Shestakov.

“Olen Kirill Shestakov, ammatiltani teollinen muotoilija, työkseni teen tatskahommia. Myös graafista suunnittelua ja taidemaalausta. Omistan tämän paikan mun kaksoisveljen kanssa kahdestaan.”

Kirilillä on pitkä taidetausta. Hänestä huokuu avoimuus ja rohkeus heittäytyä uusiin haasteisiin. Tatuointipuuhat alkoivat myös spontaanisti.

“Tänä talvena tulee yhdeksän vuotta, kun mä oon tällä alalla. Tarina alkoi, kun me pääsimme veljen kanssa muotoiluinstituuttiin opiskelemaan, me jouduimme lopettamaan iltatyöt, koska piti olla läsnä koulussa. Rahan puutetta oli. Yksi vanha kaveri sai sillon tekijältään ruman tribaalin tohon olkapäähän. Joskus baarissa nähtiin, ja se tiesi että me osattiin piirtää ja teki meille diiliin, että jos se hommaa meille tatskavehkeet niin sitten kun me osataan homma, me korjataan se tribsu. Siitä se lähti, kun me saimme tatuointikoneen, neulat ja kaikki muut systeemit. Ruvettiin tutkimaan sitä alaa”, Kirill kertoo hymyillen.

“Meillä ei ollut opettajaa, koska ei kovin moni suostu ottamaan oppipojaksi, varsinkaan venäläisiä. Jouduttiin ite opiskelemaan. Netissä on onneksi paljon infoa mitä pitäisi tehdä. Tekemällä virheitä ja korjaamalla niitä, näin se syntyy. Tekemällä töitä, kovasti töitä, mikään muu ei oikein auta”, Kirill kertoo.

Nyt oma yritys on ollut pystyssä jo hyvän aikaa, mutta helppoa sen pyörittäminen ei ole vieläkään.

“Mä oon käsityöläinen ja tää on pieni yritys, mutta Suomessa mä joudun suorittamaan samanlaiset verot kuin isotkin konsernit, ja se on mun mielest tosi väärin, koska mä kummiskin teen mun työn käsin.”

Veljesten tuotot eivät siis ole turhan suuret, työmäärä sen sijaan valtava ja yritystoimintaan vaikuttava lainsäädäntö rankaiseva. Kirill suhtautuu asiaan kuitenkin melko leppoisasti. Hän tietää selvästi oikein hyvin, mitä yrittäjältä vaaditaan.

“Ei pääse sillee mersulla ajaa, mutta kyllä pärjää, pärjää pikku hiljaa. Oma aikataulu, siinä on se pääpointsi. Olen itselle pomo eli tavallaan teen mitä haluan, mutta tietenkin aikataulun mukaan. Kyllä asiat toimii kun vaan tekee. Ei voi olla laiska, ei voi olla kipeä, ei ole viikonloppuja, mutta se on sen arvoista”, hän kertoo tatuointi yrittäjän arjesta.

Kirillin kaksoisveli ja yhtiökumppani ei ole tänään paikalla. Veljekset työskentelevät kuitenkin tiiviisti yhdessä, niin kuin he ovat alusta asti tehneet.

“Broidi on paras työkumppani. Meillä oli työkumppani joskus ajat sitten. Se koko homma päätty siihen, että alko tulemaan petoksii. Raha, raha on sellanen juttu, että valitettavasti ihmiset arvostaa sitä vähän enemmän kun ystävyyttä. Mutta mun kaksoisveljen kanssa, se on luotettavin ihminen maailmassa. Ei me lasketa niitä euroja, jos hän tarvitsee rahaa, mä annan sille rahaa, ja jos mä tarvitsen niin mä saan. Sellasta termiä kun velka meillä ei oikeestaan ole. Sillee se toimii parhaiten”, Kirill kuvailee heidän yhteistyönsä ainutlaatuista luonnetta.

Kirill kohtaa työssään paljon erilaisia ihmisiä päivittäin, ja hän onkin sitä mieltä, että asiakkaat ovat koko homman ydin.

“Tää on asiakaspalvelu hommaa. Ei saa olla synkkä, ei saa olla ylimielinen, ei saa olla niinkun sellanen, mulkku. Ihmiset tykkää meistä. Me ollaan korkeesti koulutettuja, se vaikuttaa aika paljon. Meille tulee paljon aikuisii ihmisiä, vanhuksiakin. Ihmiset luottaa meihin. Ollaan rehellisiä asiakkaiden kanssa ja velotetaan siitä mitä on tehty.”

Kanta-asiakkaiden kanssa homma toimii vielä paremmin, sillä he ovat olleet asiakkaina pitkään ja asiakassuhteista on tullut enemmänkin kaverisuhteita.

“Kanta-asiakkaat on niitä, jotka aloitti meistä eikä ikinä vaihda enää mihinkään muuhun. Se on tän alan hunaja tavallaan, koska ihmisten kanssa on jo kavereita”, Kirill selittää.

Sen lisäksi, että Kirill on intohimoinen taiteentekijä, hänestä huomaa vilpittömän kiinnostuksen ihmisiä ja heidän erilaisia tarinoitaan kohtaan.

“Ihminen kun tulee se tuo mukanaan paljon itsestään, myös ongelmiaan ja päästään juttelemaan yhdessä. Se saa hyvän tatskan ja se saa kuormat pois omasta päästään, ikään kuin terapia.”

Tatuoijan työssä kohtaamiset asiakkaiden kanssa ovat hyvin henkilökohtaisia, onhan kyse pysyvän kuvan piirtämisestä ihmisen iholle. Kirillin mielestä juuri siinä on työn hienous.

“Kaikista hienointa on se, kun asiakas näkee mitä se sai. Kerran yks mies, kun mä tein muotokuvan kuolleesta iskästä, se ei ees kattonu koko prosessia se sano, että se kattoo sitten kun on valmis, sitten se meni peilin eteen ja alko itkemään. Tää on se makein puoli. Kun ihminen on oikeesti tyytyväinen ja se tulee halaamaan ja kättelemään.”

Kirill korostaa myös ihmisen persoonallisuuden erityispiirteiden löytämistä ja kunnioittamista kuvaa tehdessä.

“Jokainen ihminen on erilainen, jokaiselle joutuu etsimään oikean polun. Ei saa ajatella sillä tavalla kun esimerkiks tehtaalla tuotannossa, että kaikille samanlainen, rahat tänne, morjens. Se on väärin. Valitettavasti kovin moni niin just tekee, mä oon joutunu korjaamaanki paljon sellasia tatskoja. Jotkut ajattelee, että mitä jää taskuun, toiset ajattelee, että se on kumminkin ihmisellä sit loppuelämän.”

Miten se juuri oikeanlainen tatuointi sitten syntyy?

“Mä en käytä valmista designia, mä en varasta muiden projekteja. Mä suunnittelen jokaisen kuvan ite. Suunnitteluun menee paljon aikaa. Esimerkiksi, jos tatuointiin menee kolme neljä tuntia, niin siihen suunnitteluun voi mennä pari iltaa”, Kirill kertoo prosessin kulusta.

”Se on mun mielestä kivaa, koska jokainen kuva on uniikki. Sillä lailla pääsee oikeesti huipulle, sillee että muutkin tatuoijat huomaa sinut, ne sanoo vau, tää on mielenkiintonen design, tää on jotain uutta. Aina kannattaa luoda uusia asioita, että pääsee kehittyyn.”