Mitä yhteisössä eläminen opettaa?

Soitan suuren valkoisen talon ovikelloa Kuvernöörintiellä, odottelen hetken ja soitan uudestaan. Odottelen vielä hetken, kunnes oven tulee avaaman melko tavallisen näköinen nuori mies. Hän kertoo olevansa Toni (nimi muutettu) ja ohjaa minut olohuoneeseen. Siellä tapaan talon muutkin asukkaat ja ihailen samalla tilasta huokuvaa viihtyisyyttä. Olohuoneessa on isot sohvat ja lattioilla pehmeät matot. Siirrymme yhdessä toiseen huoneeseen, jossa on pitkä pöytä ja ikkunalaudoilla runsaasti eri kokoisia ja näköisiä huonekasveja. Asukkaat kokoontuvat tähän huoneeseen joka aamu pitämään aamuisen palaverin. Tänä aamuna saan kunnian olla mukana kuulumisten jakamisessa. Aamupalaveri kestää tunnin, jonka jälkeen kaikki lähtevät päiväsuunnitelmiensa mukaisiin askareisiin.

Minä tulin vierailulle Kalliolan Setlementin Kuvernöörintien asumisyhteisöön, jota asukkaat kutsuvat lyhennetysti K-tieksi, haastattelemaan Tonia, yhtä Kuvernöörintien oppilaista. Opin, että asukkaita kutsutaan oppilaiksi, koska yhteisössä ollaan opettelemassa uutta päihteetöntä elämäntapaa. Kuvernöörintien asumisyhteisö on päihderiippuvuudesta toipuville täysi-ikäisille tarkoitettu terapeuttinen yhteisöhoito. Toni laittaa kahvin tippumaan ja istumme tyhjäksi jääneen pitkän pöydän ääreen. Kysyn tietenkin ensimmäisenä, että millaista asuminen Kuvernöörintiellä sitten oikein on?

“Tää on siitä hieno paikka hoitona ja asumispaikkana, että täällä saa korvaavan kokemuksen semmosesta rakastavasta perhe ilmapiiristä. Me kohdellaan toisiamme kuin sisaruksina, ja se kuuluu meidän elämiseen täällä. Suurin osa tätä paikkaa on se, että me opetellaan luottamaan toisiimme”, Toni kuvailee.

Hän kertoo, että periaate, jolla välittävä ilmapiiri yhteisöön syntyy, on rakkautta ja rajoja tyyppinen -ajatus.

“Meillä on tosi tiukat säännöt ja meillä on tosi tiukat käytännöt siihen, että jos rikkoo sääntöjä. Se rakkautta ja rajoja on sillai tasapainossa. Täällä on toipumismyönteinen ilmapiiri ja toipumiskulttuuri. Mä oon muitakin hoitopaikkoja kiertäny ja ollu kaiken näkösissä paikoissa. Se on hassu juttu mun kohdalla, että mä kokeilin monta vuotta semmosia vähän löysempiä hoitoja tai semmosia mihin ehkä menis  mieluummin, mutta mä en sopeutunu niihin.”

Kuuden asukkaan lisäksi aamulla pöydän ääressä juttelemassa olivat myös Kuvernöörintien kaksi yhteisövalmentajaa. Mikä heidän roolinsa on yhteisössä?

“Yhteisövalmentajat on arkisin kahdeksasta neljään mukana. Meillä on kerran viikossa tunnin yksityiskeskustelut henkilökunnan kanssa, missä sitten käydään läpi vähän omia asioita. Henkilökunta on tosi paljon mukana, mutta koska tää on yhteishoito, niin tää toimii aika lailla yhteisön voimin. Esimerkiks nyt, kun mä toimin yhteisön vanhimpana, niin mun täytyy olla koko ajan kartalla, että missä täällä menee kaikki, mitä kaikille kuuluu, ja minkä asioiden kanssa ne painii. Mä vien sen viestin sitten henkilökunnalle.”

Yhteisövalmentajat eivät siis ole vuorokauden ympäri päivystämässä, mutta heidän läsnäolonsa on hyvin kokonaisvaltaista. Toni kertoo luottavansa henkilökuntaan täällä täysin.

“Mun mielestä ne on antanu elämästään aika paljon, että ne voi tehdä tätä hommaa. Ne ei oo täällä töissä sillä asenteella, että me ollaan täällä vaan töissä, vaan ihan oikeesti ne tekee töitä sen kanssa, että mulla olis joskus vielä elämä.”

Elämänhallinnalliset ongelmat vaivasivat Tonia pitkän aikaan ja päihteisiin hän tarttui jo nuorena.

“16-vuotiaana tuli kannabikset ja tommoset, ja vähän myöhemmin alko tulee sitten kovat huumeet, ja sitten jo parikymppisenä mä käytin piikkihuumeita päivittäin. Mulla oli semmosii juttui elämässä, esimerkiksi mä olin kihloissa vielä sillon, että mä koitin jotenkin saada sen paketin kasaan, mutta mä tajusin silloin, että mä en vaan pysty lopettaa.”

Raitistumista hän on yrittänyt jo moneen otteeseen aikaisemmin, ja kiertänyt useita eri laitoshoitoja.

“Mä oon neljä tai viis vuotta sitten ensimmäisen kerran menny päihdekuntotukseen, missä mä en kauheen kauaa pärjänny. Mä olin siellä jonkun päivän kaks ja lähdin pois. Mä oon jotain kuus vuotta kiertäny niitä katkoja sillee, että mä oon kaks kolme kertaa vuodessa katkolla. Nyt tän vuoden alussa mä pääsin taas katkolle ja lensin sieltäkin pihalle. Se mikä oli muuttunu siinä oli, että yleensä jos mulle olis tullu vastoinkäyminen, niin mä olisin vaan aatellu, että ihan sama, mä lähden taas käyttää, mutta mä en sitten lähteny. Mä menin seuraavana päivänä sanoo A-klinikalle, että mä haluan tonne myllyhoitoon, koska mä olin kuullut, että siellä on hyvä olla. 44 päivää mä annoin seuloja siviilissä eli katkasin ite itteni. 44 päivää, että sieltä lähti bentsot, rauhottavat, pois. Sen jälkeen A-klinikka pysty vasta sanoo, että hoitaako ne mulle maksut myllyhoitoon.”

Myllyhoidossa Toni kertoo ymmärtäneensä, että sen kaltainen kuuden viikon kuntoutuskaan ei ehkä riitä hänelle, ja kokeilun arvoinen vaihtoehto oli onneksi tiedossa.

“Tajusin, että mun ei ehkä oo pakko lähtee takasin sinne, mistä mä oon tullu. Mä olin paljon kuullu K-tiestä ja aattelin sitten, että mennään haastatteluun ja mennään kokeilee. Menin haastatteluun, ja mut luvattiin ottaa harjotteluun, olin harjottelussa, pidin tästä paikasta, ja nyt tässä on sitten viis kuukautta menny.”

Viidessä kuukaudessa harjoittelusta on edetty talon rakenteiden mukaisesti eri vaiheiden läpi. Tällä hetkellä Toni toimii yhteisön vanhimpana.

“Yhteisön vanhimpana mä touhuun paljon yhteisön jäsenten kanssa. Nyt meillä on esimerkiks uusia, niin aika paljon vietän aikaa heidän kanssaan. Pelaillaan korttia tai kuunnellaan musiikkia tai ihan mitä vaan. Kesällä me käytiin paljon uimassa ja käytiin paljon lenkillä. Seuraavaksi, kun tää vastuutiimissä oleminen vähän helpottaa, ja mä siirryn niin kun eläkkeelle tästä hommasta, niin sitten mä pääsen työkokeiluun tai opiskelemaan.”

Toni kertoo, että yhteisön jäsenistä on tullut hänelle lähes läheisempiä kuin omista perheenjäsenistä, ja yhteisöstä hänen ensimmäinen kotinsa pitkiin aikoihin.

“Mä tunnen nää ihmiset täällä paljon paremmin, kun mitä mä oon koskaan tuntenu ketään. Tää on mun ensimmäinen koti niin kun varhaislapsuuden jälkeen, millon mulla oli vielä lapsena hyvä olla. Mä oon kuudentoista tai seittämäntoista vanhana muuttanu ekan kerran omaan asuntoon, mutta en mä oo ikinä mitään kotia siitä rakentanu. Siellä on ollu joku sänky ja sohva, eikä sitten oikein mitään muuta.”

Biologisen perheen kanssa Toni pitää toki myös yhteyttä, vaikka perhesuhteet eivät ole aina helppo asia.

“Tän hoidon myötä mulla on muuttunu käsitys mun perhesuhteista ihan täysin. Mun isä oli mun ehkä parhaita kavereita sillon, kun mä vielä käytin. Ei se tykkäny siitä, mutta mun isä on alkoholisti, joten se ymmärsi sen jutun. Mun äidin kanssa mä en oikein ollu väleissä, mutta nyt se on kääntyny vähän päälaelleen. Oikeestaan mun isän kanssa mä en jaksa olla enää tekemisissä, kun se on aina kännissä. Mä tuun aina vaan tosi surulliseks siitä. Mun sisarukset ei ole mun kanssa tekemisissä. Ne ei oo pystyny antaa anteeks sitä, että vuosia petin luottamusta ja olin semmonen kun olin, eli niihin mä en oo saanu vielä ainakaan luotua mitään kontaktia.”

Hän on epäilemättä oikeassa todetessaan, että yhteyden saaminen biologisiin sisaruksiin vie oman aikansa.

“Kyllä mä sitä mietin paljon ja mä oon koittanu mun pikkuveljeen esimerkiks ottaa kontaktia, mutta hän ei oo siihen valmis vielä. Meillä on tää tunneryhmä systeemi täällä, missä me puretaan meidän tunteita. Mä oon mun veljelle hyvin usein siellä ryhmässä purkanut lappuja. Mun velihän ei niitä kuule, että ne on siellä ryhmässä, mutta koitan jotenkin käsitellä sitä, koska mun veljen kanssa mä en pysty puhumaan.“

Yhteisöhoidossa itsetutkiskelu ja sekä tunteiden että tosiasioiden käsitteleminen ja kohtaaminen ovat oleellisessa roolissa. Toni on esimerkiksi tehnyt hoitonsa aikana paljon ratkaisevia oivalluksia.

“Mä oon tajunnu sen, että mä oikeesti pystyn kantamaan vastuuta, ja että mä pystyn elämään tässä yhteiskunnassa ja tässä maailmassa ihan samalla tavalla, kun ketä tahansa muukin. Mä olin jo ajat sitten luovattanut opintojen jatkamisen suhteen tai työelämän suhteen tai yhtään minkään normaalin suhteen. Täällä mä oon oppinu siihen, että kyllä mä pystyn hoitaa asioita ja mä pystyn elää ilman päihteitäkin. Mä oon ehkä tajunnu myös, että vaikka mulla on ollu päihdeongelma, niin ei se oo ollu se mun perusongelma tai ei se oo ollu se syy, miksi mun elämä meni niin kun se meni. Kun mä olin tosi pieni lapsi vielä niin mun vanhemmat eros, ja mun äiti sairastu, ja mä jäin mun äidin ja pikkuveljen kanssa kolmistaan. Mä oon täällä tajunnu sen, kun oon tehny töitä itteni kanssa, että semmonen perusturva multa lähti sillon lapsena, ja mulle tuli turvaton olo. Siitä se lumipallo vaan lähti vyörymään eteenpäin jotenkin.”

Toni toteaa myös, että hän elänyt omaa elämäänsä pitkään väärin, ja sellaisen seikan huomaakin parhaiten, kun näkemykset ja koko elämäntapa ovat kokeneet radikaalin muutoksen.

“Mun arvomaailmat ja mun käsitys tästä elämästä ja maailmasta on ollu tosi kummallisia. Mä oon aina ollu tosi täynnä pelkoa ja täynnä vihaa kaikkee kohtaan. Jotenkin mä oon täällä oppinu, että kun ei maailman tarvii olla sellanen, eikä se oo mulle enää sellanen. Oon oppinu myös ihan perus itsestään huolen pitämisen. Kaikki tämmöset mitkä meillä kuuluu ihan rakenteisiin, niin kun hampaiden pesu kaks kertaa päivässä ja säännöllinen syöminen, niin ne oli mulle ihan utopiaa ennen kun mä tänne tulin. En mä ymmärtäny, kuinka tärkeitä ne on.”

Lumipallon vyöryminen onkin hyvä vertaus Tonin menneisyydelle. Kotona syntynyt turvattomuus on ajanut pojan yläaste ikään mennessä niiden tyyppien seuraan, jotka polttavat tupakkaa, käyttävät päihteitä ja vaikuttavat kovilta ulospäin. Pelossa ja vihassa eläminen tekee niin haavoittuvaisessa elämän vaiheessa kenen tahansa persoonallisuudelle vahinkoa.

“Mä oon 18-vuotiaasta asti eläny ihan täysin siinä huumemaailmassa, niin se ei oo semmonen maailma, joka luo kauheen positiivisia näkökulmia yhtään mihinkään. Mä vähän niin kun kadotin itteni siinä. Mä en tiedä miksi nyt, just tässä paikassa mä on sen löytäny, mutta ehkä se on just tää välittäminen ja se miten täällä annetaan luottoo ihmiseen itseensä.”

Kuvernöörintielle tulo on auttanut Tonia selvästi suurin harppauksin eteenpäin elämässä. Oman itsensä ja kanssaeläjät joutuu täällä kohtaamaan varauksetta ja pakeneminen ei ole enää vaihtoehto.

“Vaikeetakin on. Jos nyt miettii, että parhaimmillaan meitä tässä taloudessa on yheksän vai kymmenen addiktia. Sitten kun me koitetaan täällä yhdessä elää, niin se on aikamoista showta aina välillä. Tää on henkisesti todella rankka ja rasittava paikka, siinä suhteessa, että täällä joutuu aika paljon sietää ja kestää muiden oireilua, ja ite oireilee täällä ja saa siitä palautetta. Tulee seuraamuksia, jos toimii jotenkin sillai, että se ei oo itselle hyväksi tai muille hyväksi. Täällä ei pääse karkuun mitään, ei pääse karkuun muita ihmisiä eikä omia vajaavaisuuksiaan.”

Vaikeudesta huolimatta yhdessäolo on korvaamattoman tärkeää ja yhteisön jäsenet viettävät yksin omissa huoneissaan aikaa lähinnä nukkumisen merkeissä. Tonin entiset ystävät entisestä huumemaailmasta ovat sen sijaan saaneet jäädä.

“Meillä on semmonen sääntö, että alle 90 päivää puhtaana olleiden ihmisten kanssa me ei saada olla tekemisissä. Mä ite tein sen valinnan jo silloin, kun mä lensin sieltä katkolta pihalle, että mä en enää oo niiden ihmisten kanssa tekemisissä. Ihan vaan sen takia, että mä pelkäsin niin paljon siinä alussa itseeni, että jos mä lähden hengailemaan sellaisten ihmisten kanssa, ketkä vaikka käyttää, että mä lähen siihen mukaan. Täällä mä jouduin sen mun ex-kihlatunkin jättämään elämästäni kokonaan, ihan vaan sen takia, että se ei oo mulle tervettä, että mä oon hänen kanssaan tekemisissä, vaikka hän ei oo käyttävä ihminen.”

Luulisi, että menneisyydestä eroon pääseminen on tunnetasolla vaikeaa?

“Alussa se oli paljon vaikeempaa. Mun aika moni raittiusyritys on kaatunu siihen, että mä oon mun ex-avopuolisoani miettinyt ja lähteny hänen kanssaan vähän kokeilemaan, ja sitten kun se ei oo mennny niin kuin saduissa, mä oon ajautunut käyttämään. Mä oon paljon tunneryhmässä tehny töitä sen kanssa, että mä oon päässy yli hänestä. On tosi tärkeetä oppii se ajatusmalli, että mä olen itse oman elämäni tärkein henkilö ja sitä kautta lähtee, koska mulla on vähän semmonen taipumus ollu parisuhteissa ja noissa, että mä asetan sen toisen ihmisen itseni yläpuolelle. Alussa täällä kun mä olin, niin mä olin melkein valmis keskeyttämään tän hoidon sen takia, että se mun entinen avopuoliso olisi halunnut tavata mua.”

Hoidon aikana muodostuneet läheiset suhteet yhtä aikaa yhteisössä asuneiden kanssa tulevat toki säilymään vielä hoidosta lähtemisen jälkeenkin. Hoidon viimeisessä vaiheessa on kuitenkin aika luoda myös uusia suhteita uusissa ryhmissä ja suunnitella omaa itsenäistä elämää ja tulevaisuutta. Toni ei ole siinä vaiheessa ihan vielä, mutta pian sekin on edessä.

“Mulla on aina nää ihmiset, ketkä on ollu täällä mun kanssa ja mä tiedän, että tuolla maailmassa on paljon rakkautta tän talon ulkopuolellakin. Mä en sillee vielä tiedä mitä tän jälkeen, koska mä en oo tässä hoidossa vielä siinä vaiheessa, että mun tarttis tietää ihan tasan tarkkaan. Mä lähden varmaan jatkamaan mun opintoja kuitenkin. Suuri asia mihin meilläkin täällä totutetaan ja mihin mäkin aion kiinnittää huomiota sitten kun lähden, niin vertaistukiryhmiin kiinnittyminen ja niissä käyminen.”

Yksi erittäin rakas harrastus Tonilla on, josta saattaisi kenties jonain päivänä tulla vielä ammattikin.

“Noi piirrustushommat on niin paljon alkanu kiinnostaa, ja mä oon siinä niin paljon kehittynyt, että mä oon miettiny, että ehkä mä voisin jonain päivänä olla kuvittaja tai jotain. Mä enimmäkseen piirrän tussilla. Mä oon tosi fanaattinen sarjakuvan lukija ja pidän sarjakuvista tosi paljon. Mun unelmahan olis saada tehdä joskus sarjakuvia, mutta kyllä mä hommaan itelleni jonkun työpaikan ensin.”

Mainokset

Yhteisöhoito auttaa asunnottoman uuteen alkuun

Suomen Setlementtiliitto on voittoa tavoittelematon, uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, jonka toimialaan kuuluu laaja kokoelma erilaisia sosiaalisia palveluita. Setlementtiliiton jäseniä ovat 40 paikallista setlementtiä. Helsingissä toimii Kalliolan setlementti, jossa asiantuntevaa ja ihmislähtöistä työtä tehdään esimerkiksi päihdeongelmaisten, vapautuvien vankien, lasten ja nuorten, seniorien ja vammaisten hyväksi.

Ihmisille, joilla ei ole asuntoa tai jotka ovat elämäntilanteensa vuoksi vaarassa jäädä asunnottomiksi, Kalliolan Setlementillä on kolme kuntouttavaa asumispalveluyksikköä, tai paremmin sanottuna asumisyhteisöä. Kuvernöörintie ja Oskelakoti ovat pääasiassa päihdeongelmista kärsiville, mutta myös muista syistä asunnottomina oleville suunnattuja asumisyhteisöjä. Itäviitta-yhteisö on tarkoitettu erityisesti 18-29 vuotiaille Espoolaisille tuettua asumista tarvitseville nuorille. Asiakkaat tulevat näihin yhteisöihin asumaan usein laitoshoidon jälkeen tai A-klinikan kautta, mutta toisinaan he ovat olleet aikaisemmin esimerkiksi avohoidossa. Kaikissa asumisyhteisöissä ylläpidetään tiettyjä yhteisöllisiä rakenteita, jotka auttavat asukkaita toipumaan ja oppimaan arkielämän taitoja.

“Asiakkaille on viikko-ohjelma, johon kuuluu esimerkiksi tapaamiset aamuisin, joissa kerrotaan edellisen illan kuulumisia ja keskustellaan tulevan päivän ohjelmasta. Kerran viikossa yhteisökokous, jossa arvioidaan menneitä tapahtumia ja suunnitellaan tulevaa ohjelmaa, kuten yhdessä tehtäviä retkiä. Se on myös merkittävä päätöksenteko foorumi”, asumispalveluiden johtaja Antti Teerenhovi kertoo yhteisöjen tavanomaisista toimintamalleista.

“Yhteisöhoidon perustana on vertaistuki”, Teerenhovi selittää.

“Asiakkaat saavat tukea toisiltaan ja myös työntekijöiltä. Oskelakodissa on kolme työntekijää ja Kuvernöörintiellä kolme. Työnimike kertoo työntekijöiden työnkuvasta jo paljon. He ovat yhteisövalmentajia ja heidän tehtäviinsä kuuluu pitää huolta yhteisön kulttuurista, jotta se on turvallinen ja toipumismyönteinen. Yhteisöhoidon idea on se, että yhteisö toimii, vaikka henkilökuntaa ei olisikaan paikalla. Yhteisön kulttuuri tukee ihmisiä päihderiippuvuuden ja muiden vaikeuksien voittamisessa.”

Teerenhovi kertoo, että Itäviita-yhteisössä asiakkaan kanssa kahden kesken tehtävää työtä on enemmän kuin muissa yhteisöissä. Nuorien taustat poikkeavat toisistaan paljon ja yksilöllisen avun tarve on suurempi. Hän toteaa kuitenkin vääräksi väitteen siitä, että yhteisöhoidossa yksilöt jäävät vähemmälle huomiolle.

“Se on väärinymmärrys, että yhteisöhoidossa ei oteta yksilöitä huomioon. Yhteisöhoidossa yhteisö nähdään paikkana harjoitella erilaisia taitoja, kuten vuorovaikutusta, tunteidenhallintaa, palautteen antamista ja vastaanottamista sekä erilaisia arkielämäntaitoja. Yksiköissä käydään asiakkaiden kanssa kahdenkeskisiä keskusteluja, ohjataan elämänhallinnassa ja annetaan palveluohjausta, jossa neuvotaan erilaisten arkisten asioiden hoitamisessa eli tuetaan asiakkaiden integroitumista yhteiskuntaan.”

Teerenhovi korostaa myös sitä, ettei yhteisökulttuurin rakentuminen ei saa olla esteenä asiakkaan oman elämän uudelleen rakentamisessa.

“Jos asiakas saa tilaisuuden mennä kouluun tai saa töitä, ei häntä tietenkään vaadita olemaan menemättä sinne, jotta voisi olla mukana yhteisön toiminnassa. Yhteisöhoidon rakenne ei saa estää ihmistä menemästä elämässään eteenpäin, mutta asiat suunnitellaan aina yhdessä”, hän toteaa.

Kuvernöörintiellä ja Oskelakodissa asutaan tavallisesti kahdeksasta kuukaudesta yhteen vuoteen, Itäviitassa keskimäärin vuosi ja puoli.

Kaikissa paikoissa on käytössä vaiheittainen kuntoutusmalli, jonka viimeinen vaihe on sitten itsenäistymisvaihe eli omilleen muuttaminen.

“Itsenäistymisvaihe on hyvin tärkeä. Silloin etsitään yhdessä asiakkaan kanssa asuntoa, mietitään mitä yksin asuminen käytännössä tarkoittaa ja varmistetaan, että asiakas saa kaiken tarvitsemansa tuen muuttoa sekä itsenäistä elämää varten”, Teerenhovi kertoo.

“Kontakti työntekijöihin usein säilyy omilleen muuttamisen jälkeenkin. Entiset asiakkaat tulevat myös usein käymään yksiköissä tapaamassa työntekijöitä ja tapaavat myös sen hetkisiä asiakkaita, mikä on hyvä tapa jakaa omia kokemuksia.”

Teerenhovi paljastaa, että yhteisöhoidon tulokset ovat hyviä. Suuri osa kuntoutujista pystyy huolehtimaan omasta elämästään muutettuaan yksiköstä omaan asuntoon. Yhteyden luominen toisiin ihmisiin on Teerenhovin mukaan erityisen tärkeää asunnotomuuteen liittyvissä ongelmissa ja yksinäisyyden poistaminen vaikuttaa ihmisen elämään kokonaisvaltaisesti.

“Asunnottomuudelle on niin monia syitä. Parhaimmillaan apu on silloin, kun oikeanlaista tukea on  tarjolla kaikille. Jonkinlaiseen yhteisöön kuuluminen on kiistämättömän tehokasta ja kaiken lisäksi myös kustannustehokasta.”

Asiantuntijan pelko

Eilen minua pelotti. Minua pelotti terveyteni takia.

Havahduin aamuyöllä kevyestä unesta hereille, tuttuun, sinertävän hämärään makuuhuoneeseen. Yritykset käynnistää väsynyttä päätäni, jotta ymmärtäisin mistä on kyse, jäivät hyödyttömiksi, kun minun oli jo juostava vessaan. Olisin ehkä odottanut virtsarakon tyhjentymiseen tavallisesti liittyvää nautinnollista helpotuksen tunnetta, mutta sainkin mieletöntä kipua. Ikään kuin virtsaputken suuta painettaisiin samaan aikaan terävällä neulalla. Tunnistin tunteen. Virtsaputkentulehdus on naisilla yleinen, kimurantti ja kivulias vaiva. Virtsaputkentulehdukseen liitetyt oireet, kuten jumalaton kipu pissatessa, vaivasivat minua itsepäisesti viime keväänä, ja nähtävästi taistelun oli nyt jatkuttava.

Äkilliset terveydentilan muutokset voivat olla pelottavia, siinä ei toki ole mitään kummallista. Jokainen meistä vaikuttaa tässä maailmassa ihmiskehon kautta, ja sen kehon haurauden ymmärtää usein vasta sitten kun ongelmia alkaa ilmestyä.

Vielä pelottavampaa, on joutua pelkonsa kanssa yksin. Tai mitä vielä, pelätä sitä tahoa, jonka kuuluisi olla apuna terveyden pettäessä.

Hyvinvointivaltion kansalaisena tietenkin ensimmäinen asia, minkä aamulla tein oli soitto terveyskeskukseen.

Kuuliaisesti kuuntelin automaattivastaajan liioitellun muodolliset ohjeistukset ja odotin jonossa puhelinlinjan vapautumista. Kun puhelimeen sitten vastasi automaatin sijaan ihan ihka oikea ihminen, sain jälleen kerran vastaanottaa jotain, mitä en ollut täysin osannut odottaa. Olin utopistisessa pienessä päässäni kuvitellut, että pääsisin kenties ensimmäiseksi tapaamaan lääkäriä tai vaikka sairaanhoitajaa, joka tutkisi tilanteeni. Hoitajalla puhelimen toisessa päässä oli hyvin erilainen käsitys prosessin oikeaoppisesta kulusta ja täytyy muistaa, että hän on alan ammattilainen, en minä. Kuultuaan oireistani, hän ilmoitti, että pyytää lääkäriä kirjoittamaan reseptin ja minä voin hakea antibiootit apteekista kello neljän jälkeen. Hei hei kiitos ja kuulemiin, vai kuinka?

En suostunut vielä hei heihin ja kuulemisiin, vaan kerroin hoitajalle viime kevään tapahtumista. Silloin söin kaksi antibioottikuuria tähän samaan vaivaan, lääkärin määräyksestä. Lääke vaihdettiin kesken kuurin. Jostain olen saanut sellaisen käsityksen, että antibiootteja ei terveyden kannalta ole järkevää napsia kuin rusinoita purkista. Ainakin biologian tunnilla opetettiin, että niiden toiminta perustuu kehon luonnollisen bakteeritasapainon tuhoamiseen. Ja nyt nämä ihmiset, jotka olivat töissä parantaakseen minun hyvinvointiani, neuvoivat kylmän vakavissaan minua pistämään niinkin vahvat lääkkeet naamani ilman minkäänlaisia tutkimuksia, jotka osoittaisivat toimiiko kyseinen kapseli edes juuri siihen pöpöön, joka minuun on pesiytynyt.

Minua pelotti. Tajusin jotenkin kiistattoman lopullisesti, miten yksin omien ongelmiensa kanssa on, vaikka hyvinvointivaltion mainoskampanja väittäisi mitä. Se mitä meille kerrotaan, vaikka jopa valtiolliselta taholta, eihän se ole mitään muuta kuin yhdenlainen mainoskampanja. Minulle on kerrottu, että kun sairaus kolkuttaa ovelle ja yksityisten hoitopaikkojen tunnusmerkkinä toimii lihava lasku, minä voin soittaa julkiselle puolelle ja saada siellä työskenteleviltä koulutetuilta ihmisiltä asiantuntemuksen, jota minulla ei sairauteeni liittyen ole. Saan hoito-ohjeita, lääkitystä ja tukea tilanteeseeni. Siinä mainos, mutta kuinka usein mainokset puhuvat totta?

Jossain muualla kuin Suomessa, on tietenkin vielä pelottavampia järjestelyjä. Ei julkista terveydenhuoltoa lainkaan. Ei opastusta ennaltaehkäisystä, ei tarvittavia hoitokeinoja vaivojen parantamiseen, tai kipeät maksut kaikista lääkkeistä ja hoidoista. Mikä Suomessa minua pelottaa, on se, että tarjolla oleva apu ei ole välttämättä aivan sen laatuista kuin luvataan. Tekee mieli turvautua vaihtoehtoisiin parannusmenetelmiin, vältellä päivystystä niin pitkälle kuin pystyy, siirtyä yksityiselle jos rahat riittää.

Palvelu on varmasti ylikuormittunut, koska asiakkaita on paljon, mutta se ei ole syy jättää asiakkaat ilman sitä mitä he todella tarvitsevat: hoitoa, asiantuntemusta, tietoa, varmuutta ja toivoa parantumisesta. Jos se ihminen, johon minä uhkaavassa tilanteessa (tulehtuneen virtsaputkeni kanssa) olen myönnytetty suhtautumaan asiantuntijana, sanoo minulle, että haen vaan apteekista lääkkeet jotka ehkä toimivat ja ehkä eivät ja katsotaan sitten uudestaan jos saataisiin vaikka lääkärikin puhelimen päähän, niin mielestäni tämä palvelu ei ole luotettavan tuntuinen.

Tatuoijan työstä: “Aina kannattaa luoda uutta”

Artwork Tattoo on ulkoapäin pieni, mutta tyylikäs tatuointiliike Fleminginkadulla, Kallion ytimessä. Ovelle tulee vastaan mies, jolla on vahvat siniset silmät. Hän on toinen paikan omistajista, Kirill Shestakov.

“Olen Kirill Shestakov, ammatiltani teollinen muotoilija, työkseni teen tatskahommia. Myös graafista suunnittelua ja taidemaalausta. Omistan tämän paikan mun kaksoisveljen kanssa kahdestaan.”

Kirilillä on pitkä taidetausta. Hänestä huokuu avoimuus ja rohkeus heittäytyä uusiin haasteisiin. Tatuointipuuhat alkoivat myös spontaanisti.

“Tänä talvena tulee yhdeksän vuotta, kun mä oon tällä alalla. Tarina alkoi, kun me pääsimme veljen kanssa muotoiluinstituuttiin opiskelemaan, me jouduimme lopettamaan iltatyöt, koska piti olla läsnä koulussa. Rahan puutetta oli. Yksi vanha kaveri sai sillon tekijältään ruman tribaalin tohon olkapäähän. Joskus baarissa nähtiin, ja se tiesi että me osattiin piirtää ja teki meille diiliin, että jos se hommaa meille tatskavehkeet niin sitten kun me osataan homma, me korjataan se tribsu. Siitä se lähti, kun me saimme tatuointikoneen, neulat ja kaikki muut systeemit. Ruvettiin tutkimaan sitä alaa”, Kirill kertoo hymyillen.

“Meillä ei ollut opettajaa, koska ei kovin moni suostu ottamaan oppipojaksi, varsinkaan venäläisiä. Jouduttiin ite opiskelemaan. Netissä on onneksi paljon infoa mitä pitäisi tehdä. Tekemällä virheitä ja korjaamalla niitä, näin se syntyy. Tekemällä töitä, kovasti töitä, mikään muu ei oikein auta”, Kirill kertoo.

Nyt oma yritys on ollut pystyssä jo hyvän aikaa, mutta helppoa sen pyörittäminen ei ole vieläkään.

“Mä oon käsityöläinen ja tää on pieni yritys, mutta Suomessa mä joudun suorittamaan samanlaiset verot kuin isotkin konsernit, ja se on mun mielest tosi väärin, koska mä kummiskin teen mun työn käsin.”

Veljesten tuotot eivät siis ole turhan suuret, työmäärä sen sijaan valtava ja yritystoimintaan vaikuttava lainsäädäntö rankaiseva. Kirill suhtautuu asiaan kuitenkin melko leppoisasti. Hän tietää selvästi oikein hyvin, mitä yrittäjältä vaaditaan.

“Ei pääse sillee mersulla ajaa, mutta kyllä pärjää, pärjää pikku hiljaa. Oma aikataulu, siinä on se pääpointsi. Olen itselle pomo eli tavallaan teen mitä haluan, mutta tietenkin aikataulun mukaan. Kyllä asiat toimii kun vaan tekee. Ei voi olla laiska, ei voi olla kipeä, ei ole viikonloppuja, mutta se on sen arvoista”, hän kertoo tatuointi yrittäjän arjesta.

Kirillin kaksoisveli ja yhtiökumppani ei ole tänään paikalla. Veljekset työskentelevät kuitenkin tiiviisti yhdessä, niin kuin he ovat alusta asti tehneet.

“Broidi on paras työkumppani. Meillä oli työkumppani joskus ajat sitten. Se koko homma päätty siihen, että alko tulemaan petoksii. Raha, raha on sellanen juttu, että valitettavasti ihmiset arvostaa sitä vähän enemmän kun ystävyyttä. Mutta mun kaksoisveljen kanssa, se on luotettavin ihminen maailmassa. Ei me lasketa niitä euroja, jos hän tarvitsee rahaa, mä annan sille rahaa, ja jos mä tarvitsen niin mä saan. Sellasta termiä kun velka meillä ei oikeestaan ole. Sillee se toimii parhaiten”, Kirill kuvailee heidän yhteistyönsä ainutlaatuista luonnetta.

Kirill kohtaa työssään paljon erilaisia ihmisiä päivittäin, ja hän onkin sitä mieltä, että asiakkaat ovat koko homman ydin.

“Tää on asiakaspalvelu hommaa. Ei saa olla synkkä, ei saa olla ylimielinen, ei saa olla niinkun sellanen, mulkku. Ihmiset tykkää meistä. Me ollaan korkeesti koulutettuja, se vaikuttaa aika paljon. Meille tulee paljon aikuisii ihmisiä, vanhuksiakin. Ihmiset luottaa meihin. Ollaan rehellisiä asiakkaiden kanssa ja velotetaan siitä mitä on tehty.”

Kanta-asiakkaiden kanssa homma toimii vielä paremmin, sillä he ovat olleet asiakkaina pitkään ja asiakassuhteista on tullut enemmänkin kaverisuhteita.

“Kanta-asiakkaat on niitä, jotka aloitti meistä eikä ikinä vaihda enää mihinkään muuhun. Se on tän alan hunaja tavallaan, koska ihmisten kanssa on jo kavereita”, Kirill selittää.

Sen lisäksi, että Kirill on intohimoinen taiteentekijä, hänestä huomaa vilpittömän kiinnostuksen ihmisiä ja heidän erilaisia tarinoitaan kohtaan.

“Ihminen kun tulee se tuo mukanaan paljon itsestään, myös ongelmiaan ja päästään juttelemaan yhdessä. Se saa hyvän tatskan ja se saa kuormat pois omasta päästään, ikään kuin terapia.”

Tatuoijan työssä kohtaamiset asiakkaiden kanssa ovat hyvin henkilökohtaisia, onhan kyse pysyvän kuvan piirtämisestä ihmisen iholle. Kirillin mielestä juuri siinä on työn hienous.

“Kaikista hienointa on se, kun asiakas näkee mitä se sai. Kerran yks mies, kun mä tein muotokuvan kuolleesta iskästä, se ei ees kattonu koko prosessia se sano, että se kattoo sitten kun on valmis, sitten se meni peilin eteen ja alko itkemään. Tää on se makein puoli. Kun ihminen on oikeesti tyytyväinen ja se tulee halaamaan ja kättelemään.”

Kirill korostaa myös ihmisen persoonallisuuden erityispiirteiden löytämistä ja kunnioittamista kuvaa tehdessä.

“Jokainen ihminen on erilainen, jokaiselle joutuu etsimään oikean polun. Ei saa ajatella sillä tavalla kun esimerkiks tehtaalla tuotannossa, että kaikille samanlainen, rahat tänne, morjens. Se on väärin. Valitettavasti kovin moni niin just tekee, mä oon joutunu korjaamaanki paljon sellasia tatskoja. Jotkut ajattelee, että mitä jää taskuun, toiset ajattelee, että se on kumminkin ihmisellä sit loppuelämän.”

Miten se juuri oikeanlainen tatuointi sitten syntyy?

“Mä en käytä valmista designia, mä en varasta muiden projekteja. Mä suunnittelen jokaisen kuvan ite. Suunnitteluun menee paljon aikaa. Esimerkiksi, jos tatuointiin menee kolme neljä tuntia, niin siihen suunnitteluun voi mennä pari iltaa”, Kirill kertoo prosessin kulusta.

”Se on mun mielestä kivaa, koska jokainen kuva on uniikki. Sillä lailla pääsee oikeesti huipulle, sillee että muutkin tatuoijat huomaa sinut, ne sanoo vau, tää on mielenkiintonen design, tää on jotain uutta. Aina kannattaa luoda uusia asioita, että pääsee kehittyyn.”